VA2012/1s20-21

Keskusteluun vakaumusten välillä

Esa Ylikoski

Esa Ylikoski pohtii Juha Sihvolan kirjaa ”Maailmankansalaisen uskonto” uskonnottoman näkökulmasta.

Professori Juha Sihvolan kirjassa ”Maailmankansalaisen uskonto” on myös uskonnottomille monia kiinnostavia, keskusteluun tarkoitettuja näkökantoja uskonnon filosofiasta, moraalifilosofiasta, suvaitsevaisuudesta ja uskonnonvapauden historiasta. Käytännön kannalta etukäteen kiinnostavin oli luku ”Suvaitsevaisuus ja vakaumusten tasa-arvo tänään”.

Aiemmin esittämänsä mukaisesti Sihvola toteaa nytkin, että eduskunnan ja yliopistojen avajaisjumalanpalvelukset sekä koulujen juhlat ovat ongelmallisia vakaumuksen tasa-arvon kannalta. Kun seremoniat järjestetään julkisen laitoksen toimesta, vähemmistöt voivat kokea tulevansa leimatuksi ”toisen luokan kansalaisiksi”.

Ratkaisujen suhteen Sihvola jää kuitenkin puolitiehen. Vaikka julkisen vallan velvollisuus on kohdella vakaumuksia tasaveroisesti, vastustaa hän silti ”vakaumukseen perustuvien ilmaisujen” eli uskonnon harjoittamisen kieltämistä ”julkisessa tilassa”. Sen sijaan hän esittää valtauskonnosta poikkeavien uskontojen ja vakaumusten ilmaisujen ja monien erilaisten äänien sallimista siinä.

”Julkisen tilan” käsite jää epämääräiseksi, koska siinä toimijaa ei konkretisoida. Uskonnon harjoittamiselle vaihtoehtoisten tunnustuksettomien tilaisuuksien järjestäminen julkisissa seremonioissa tai palveluissa on toki parempi ratkaisu kuin pelkkä uskonnon harjoittaminen. Valtion ja kunnan tehtäviin ei kuitenkaan kuulu uskonnon harjoittaminen.

Yhdenvertaisuuden ja omantunnon vapauden tosiasiallisen tilanteen kuvaus Suomessa jää eräin osin puutteelliseksi ja ylimalkaiseksi. Kouluissa tiheästi toistuvan suoranaisen uskonnon harjoittamisen pitäminen vain uskontoon tutustumisena vaatisi konkreettisempaa kriittistä tarkastelua. Uskonto ”palvelusvelvollisuutena” armeijassa ja kenttähartaus vain ”perinteenä” jää huomiotta kokonaan.

Sihvola ylikorostaa uskontojen roolia koskien ”emotionaalisia edellytyksiä kulttuurin jatkuvuudelle”. Alun perin uskontoon liittyvät ilmiöt (Suvivirsi, jouluseremoniat, yliopistojen ja valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukset) irtautuisivat syntytaustastaan yleiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, jonka myös monet ei-uskonnolliset ihmiset haluavat säilyttää yhteisöllisen juhlaperinteen osana. Tässä Sihvola ei tee asianmukaista eroa juhlaperinteen ja uskonnon harjoittamisen välillä. Samalla hän ohittaa perustuslakivaliokunnan kannan, jonka mukaan yksittäinen virsi ei tee juhlatilaisuudesta uskonnon harjoittamista, mutta sen sijaan jumalanpalvelus on selvästi uskonnon harjoittamista.

Sihvolan esittämä ajatus ”valtauskonnosta poikkeavien uskontojen ja vakaumusten ilmaisujen ja monien erilaisten äänien sallimisesta” tarkoittaisi käytännössä uskonnollisille tilaisuuksille vaihtoehtoisten tunnustuksettomien tilaisuuksien profiilin nostoa päivähoidossa, kouluissa, oppilaitoksissa, yliopistoissa – ja eduskunnassa.

Positiivisia näkökantoja

Juha Sihvolalla on kirjassaan uskonnollisuutta puolustava lähtökohta. Siitä huolimatta ja osin myös sen takia siinä monia kiitosta ansaitsevia kohtia. Sihvola vastustaa uskonnollista fundamentalismia ja dogmaattisutta, puolustaa liberaalia teologiaa sekä haluaa rakentaa reilua ja ihmisarvoa kunnioittavaa yhteiskuntaa.

Sihvola erittelee erilaisia vapaaehtoisen suvaitsevaisuuden asteita torjunnan tai vastentahtoisen sietämisen ja hyväksymisen välissä. Näitä asteita ovat pelkkä salliminen, rauhanomainen rinnakkaiselo sekä kunnioitus ja arvostus.

Sihvola tekee selkeän eron luonnolliseen moraalitajun ja yliluonnolliseen ilmoitukseen perustuvan etiikan välillä. On olemassa luonnostaan ja objektiivisesti hyvää ja oikeaa, joka voidaan käsittää ihmismielen luontaisten kykyjen avulla. Moraalin ja etiikan sisältö on yleisinhimillisesti käsitettävä, ihmisten luonnostaan tunnistamien ja hyväksymien järkiperiaatteiden mukainen. Hän siis painottaa ei-uskonnollisen moraalin merkitystä.

Sihvola tuo esiin Rawlsiin viitaten, että valtion tehtävänä on suojella ja tukea tasapuolisesti sitä, että kansalaiset toteuttavat elämässään omia arvostuksiaan ja ihanteitaan. Ihmisellä on luontainen kyky ja taipumus pohtia elämän tarkoitukseen ja eettiseen perustaan liittyviä kysymyksiä. Pohdiskelun perusteella ihmiset muodostavat erilaisia vakaumuksia ja elämänkatsomuksia, joista osa on uskonnollisia ja osa ei-uskonnollisia. Tätä kykyä voidaan kutsua omaksitunnoksi.

Uskonnottomuuttakin arvostaen Sihvola mainitsee Putnamiin ja Buberiin viitaten, että uskonnon hengellisten kokemusten kanssa samantapaisia elämyksiä voi tarjota taide tai luonto sekä ihmisten välinen rakkaus ja syvälliset Minä- Sinä -suhteet (Minä-Se -suhteiden vastakohtana).

Sihvola asettuu kannattamaan sitä, että julkiseen keskusteluun hyväksytään kaikki uskonnolliset ja uskonnottomat katsomukset edellyttäen että ne suhtautuvat kunnioittaen ja tasa-arvoisesti toisiinsa. Julkinen keskustelun ja julkisen tilan käsitteet ovat kuitenkin mielestäni eri asia kuin se, että valtiovalta ja julkiset palvelut järjestävät yhden uskonnon harjoittamista.

Sihvola nostaa ilahduttavasti esiin, että kirkon ja valtion eroa voidaan vaatia myös vetoamalla periaatteeseen, jonka mukaan julkisen vallan on kohdeltava tasapuolisesti kaikkia uskontoja ja uskonnottomia katsomuksia. Hyvässä yhteiskunnassa jokaisen on saatava vapaasti valita elämänkatsomuksensa. ”Näiden ajatusten kannattajat voivat suhtautua uskontoihin yhtä hyvin suopeasti, neutraalisti tai kielteisesti”. Yksittäisten uskontojen erityisaseman poistamisesitykset eivät hänen mukaan välttämättä ole uskonnonvastaisia eivätkä perustu uskontokielteisiin taustamotiiveihin, vaikka monet niin tuntuvat Suomessa ajattelevan.

Toisaalta hän esittää vapaa-ajattelijoihin viitaten, että kirkon ja valtion erottamisvaatimusten taustalla on usein ollut ateistinen maailmankatsomus ja yleinen uskonnonvastaisuus. Tähän on paikallaan todeta, että tuollainen taustamotiivien dualistiseen jaottelu ei ole asianmukaista. Vapaa-ajattelijat vaativat valtiolta yhdenvertaisuutta katsomusten suhteen, vaikka ei ole itsestään selvää, että uskonnon ja valtion erottaminen toisistaan heikentäisi uskonnon asemaa yhteiskunnassa. Markkinavoimien tuominen uskonnolliseen elämään amerikkalaiseen malliin saattaisi myös vahvistaa eräitä uskonnollisuuden piirteitä maassamme, mutta emme silti tue ev.lut. kirkon erityisaseman ja etuoikeuksien jatkamista.

Sivaltelua ja dialogihalua

Sihvolan mielestä ”uskontojen äidinkieli” käsittelee osin eri asioita ja on vertauskuvineen ja vihjauksinen erilaista kuin tieteellinen tai arkisten käytäntöjen kieli. Raamattua ei pidä ottaa sananmukaisesti, vaikka se inspiroi eettistä ajattelua. Ajatus jumalan yliluonnollisuudesta voi olla yhteen sovittamaton tiedollisen maailmankuvan sisällä.

Eri asia on, vievätkö nämä ”myönnytykset” silti pohjan Sihvolaa suivaannuttaneiden ns. uusateistien myös liberaaliin teologiaan kohdistuvalta uskontokritiikiltä. Sihvola myös iskee ateismia ehkä mielestään samalla mitalla takaisin.

Ei ole perusteltua sanoa, että juuri ateismi olisi motivoinut Stalinin vainoja ja Hitlerin holokaustia. Kysymys on ollut poliittisesta fanatismista. Hitlerillä rasistisesta ja nationalistisesta ideologiasta. Stalinin vainot kohdistuivat oletettuihin ja todellisiin poliittisiin vastustajiin, suhteellisesti laajemmin kommunistisen puolueen aktiivijäseniin kuin pappeihin.

Dogmaattisuutta, fanaattisuutta ja vääryyttä sisältyy miltei kaikkien ihmiselämän alueisiin ja moniin inhimillisiin käytäntöihin. Niin ateistit kuin uskovaiset ovat tehneet monia rikoksia ihmisyyttä vastaan. Tosin voidaan sanoa, että ateistien tekemiä rikoksia on enemmän kuin ateismin nimissä tehtyjä rikoksia samoin kuin kristittyjen, islamilaisten ja juutalaisten tekemiä rikoksia on enemmän kuin näiden uskontojen nimissä tehtyjä rikoksia.

Sihvola kuitenkin kannattaa keskustelua eri vakaumusten välillä. Hän mainitsee tällöin myös uskonnottomat ihmiset ja katsomukset sekä tunnustaa uskonnottomien omantunnon vapauden. Hän toivoo ateistien ja uskovien kiistan ja kilpailun jatkumista keskinäisen dialogin, kunnioituksen ja kumppanuuden hengessä. Sitä voi lämpimästi kannattaa.


Sihvola, Juha 2011. Maailmankansalaisen uskonto. Keuruu: Otava.