VA2012/1s24-25

Jumalattomat ajat -- Uskonnollisten resurssien rooli tulevaisuuden päätöksenteossa

Matti Kamppinen

Tutkimassani Perun Amazonian kansanlääkinnässä lähes kaikki muut kuin länsimaiset hoitovaihtoehdot ovat uskonnollisia vaihtoehtoja, eli niissä käytetään kulttuurisesti postuloituja yliluonnollisia olentoja oireiden ja hoitojen selittämiseen. Aikaa käytetään uskonnollisten käsitteiden motivoimaan toimintaan.

Suomalainen yhteiskunta on monen muun hyvinvointivaltion tapaan vähemmän uskonnollinen, eli monet muut kuin uskonnolliset resurssit tarjoavat välineitä ongelmanratkaisuun ja ajan käyttöön. Esimerkiksi sairauksia ei pääsääntöisesti lueta pahojen henkien ja jumalolentojen aiheuttamiksi, ja vastaavasti hoitotavat ovat naturalistisia.

Elannon hankkimisessa ei ole tapana eikä tarpeen tyynnytellä metsän tai jokien henkiä, vaan voi luottaa koulutuksen ja talouden tarjoamaan ennustettavuuteen (joka toki toisinaan on epävarmaa ja altistaa ihmiset toimeentuloriskeille). Viljasatoa ei tarvitse pyytää luojajumalalta, vaan voi käyttää testattua tietoa siitä mitkä tekijät vaikuttavat viljasatoon. Uskonnollisten resurssien rooli tulevaisuuden päätöksenteossa

Suomalaisilla on muutoinkin runsaasti vaihtoehtoja ajan käyttämiseen, ja vain harvat ovat uskonnollisien resurssien jäsentämiä, ja erityisesti terveyttä ja sairautta koskevassa ongelmanratkaisussa uskonnollinen resurssointi on joko häviävän vähäistä tai päälle liimattua, kosmeettista, jolloin esimerkiksi lääkärikäynnin ja lääkkeiden käytön lisäksi luetaan loitsuja (rukoillaan).

Suomi on monen muun hyvinvointivaltion tapaan vähemmän uskonnollinen, jos sitä mitataan uskonnollisten resurssien käytöllä ongelmanratkaisussa ja sillä, kuinka paljon uskonnollisiin aktiviteetteihin investoidaan aikaa.

Maailmanlaajuisesti uskonnollisimpia maita ovat Nigerian, Indonesian ja Bolivian tapaan maat, joissa ihmisillä ei mene hyvin: terveydenhoito, koulutus, eliniän odote ja demokratia ovat kaikki heikoilla. Uskontoja eli uskonnollisten resurssien käyttöä ongelmanratkaisun välineenä rapauttavat kolme asiaa: hyvinvointi, kulutusyhteiskunta ja tiede (Paul 2008).

Hyvinvointi

Hyvinvointi tarkoittaa mm. toimivaa terveydenhuoltoa, hyvinvointia palvelevia ennustettavia poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä, sosiaaliturvaa ja koulutusta. Epävarmuuden hallintaan hyvinvointiyhteiskunnassa ei tarvita uskonnollisia resursseja.

Yhteiskunnissa joissa valtio tarjoaa hyvinvoinnin rakennusaineet, kansalaisilla ei ole varsinaista tarvetta käyttää uskonnollisia resursseja näillä elämänalueilla, mutta uskonnolliset yhteisöt, esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko, toimivat aktiivisesti näillä alueilla, koska ne ovat ihmisten kannalta tärkeitä. Hyvinvointiyhteiskunnassa uskonnolliset yhteisöt joutuvat tarjoamaan tämänpuoleisia hyviä asioita, eivätkä voi keskittyä uskontojen perinteiseen työsarkaan, tuonpuoleiseen ja sitä asuttaviin yliluonnollisiin olentoihin.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sosiaali- ja perhepoliittiset kannanotot ovat argumentaationsa ydinalueilla sekulaareja, ne vetoavat talonpoikaisjärkeen ja oikeuttavat toimintasuosituksiaan ohjeiden oletetuilla hyödyllisillä seurauksilla. ”Rakkauden lahjassa” suositellaan lasten pitämistä sylissä ja kodin kohtuullista siivousta.

Hyvinvointiyhteiskunta haastaa uskonnollisten resurssien käytön kahdella tavalla: Yhtäältä epävarmuutta on vähemmän, elämä on ennustettavampaa ja turvallisempaa, eikä ole tarpeen postuloida kohtalosta vastaavia yliluonnollisia olentoja. Toisaalta uskonnolliset yhteisöt joutuvat osallistumaan hyötyjen tuottamiseen sekulaareilla argumenteilla, joka saa kysymään onko uskonnoilla jotain erityistä lisäarvoa hyvän elämän tavoittelussa. Pääsääntöisesti on niin, että kun ihmisillä menee huonosti, uskonnoilla menee hyvin.

Kulutusyhteiskunta

Kulutusyhteiskunnan perusajatus on, että ihmiset ovat kuluttajia, jotka ostavat hyödykkeitä saadakseen hyötyjä. Hyvinvointivaltioissa uskonnolliset hyödykkeet eivät enää ole kovinkaan haluttavia esimerkiksi maailmanselityksinä, ja tämän vuoksi niitä räätälöidään erilaisille asiakasryhmille sopiviksi.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko räätälöi messuja motoristeille, metsänkävijöille, veneilijöille ja metallimusiikin ystäville, tuottaa karnevalisoituja nuorisotapahtumia kuten Maata näkyvissä –festivaalit, ja investoi kalendaarirituaalien näyttävyyteen, joulun ja pääsiäisen tilaisuuksiin. Luterilaisuuden rentoutta korostetaan ja sanoma muokataan armopainotteiseksi - helvetin kärventävillä liekeillä ei hankita asiakkaita kulutusyhteiskunnassa.

Osallistuessaan kulutusyhteiskuntaan uskonnolliset yhteisöt tuotteistavat ja hinnoittelevat hyödykkeensä muiden sekulaarien toimijoiden tapaan, ja kilpailevat ihmisten ajallisista ja muista investoinneista. Kuluttajat kysyvät mitä hyötyä heidän on investoida hyödykkeeseen X. Tuoko se hyvinvointia, elämälle sisältöä, parempaa terveyttä, onnellisempia ihmissuhteita, viihtyisiä asuinalueita jne.

Näiden hyödykkeiden tarjonnassa uskonnolliset yhteisöt joutuvat pakostakin karsimaan yliluonnollisia aineksia, koska niiden oletettua yhteyttä eri elämänalueiden hyödykkeisiin on vaikea perustella. Kulutusyhteiskunta yhteismitallistaa yhteiskunnan toimijat, eikä erityistä, varsinkaan yliluonnollista mandaattia ole helppo perustella.

Erityisesti uskontojen ajatus, että on olemassa hinnoittelun ulottumattomissa olevia asioita, voi olla vaikea yhdistää asiakaslähtöiseen tuotteistamiseen ja hyödykkeiden räätälöintiin. Tässä mielessä kulutusyhteiskunta rapauttaa uskonnollisten resurssien käyttöä päätöksenteossa.

Tiede

Tiede haastaa uskonnon todellisuuden kuvaamisessa, selittämisessä ja ennustamisessa. Uskontojen kosmogoniset myytit ovat fiktiivisiä, eikä uskontojen tarjoamilla resursseilla ole käyttöä todellisuuden ymmärtämisessä. Jos hyvinvointiyhteiskunnan kansalainen (tai kuka tahansa) haluaa tietää millainen on maailman kehityshistoria, miten terveyden ja sairauden mekanismit toimivat, tai milloin tulee seuraava auringonpimennys, ei hänellä ole perusteita käyttää uskontojen resursseja, vaan tieteen tarjoamia ongelmanratkaisuvälineitä.

Tiede haastaa uskontojen todellisuuskäsitykset. Astetta vaativamman haasteen tarjoaa tieteelliseen tietoon perustuva teknologia. Hyvä teknologia toimii koska se perustuu todellisuutta koskeviin teorioihin.

Sekulaari humanismi ja kriittinen uskontotiede

Kriittinen uskontotiede kysyy, millaisia ovat uskontojen tarjoamat kulttuuriset resurssit, todellisuuskuvat ja päättelysäännöt. Millaisia malleja uskontoa käyttävä intentionaalinen systeemi saa käyttöönsä, ja onko niille perusteita?

Uskontojen maailmankuvat kalustavat todellisuuden olioilla, joita ei parhaimman tietämyksen perusteella ole olemassa, ja jotka nykyajan konteksteihin vakaumuksina päätyessään voivat aiheuttaa silmitöntä tuhoa. Kriittinen uskontotiede ottaa tieteellisen kulttuurin vakavasti, eikä pidä uskontojen ja tieteen maailmankuvia vain tasavahvoina kertomuksina, joiden totuudesta ei voi sanoa mitään.

Sekulaari humanismi on järkiperäistä, ihmiskeskeistä, demokratiaan, tieteeseen ja teknologiaan tukeutuvaa maailmantulkintaa, jossa vakuuttava perustelu, perusteiden kriittinen ja vapaa etsintä ja koettelu ovat ohjenuoria. Sekulaari humanismi on tieteellisen kulttuurin paras kasvualusta.

Sekulaarin humanismin uskontokritiikki on suoraviivaista: uskonnot eivät tarjoa vakuuttavia perusteita eettiselle toiminnalle, kasvatukselle, perheelämän tai yhteiskunnan organisointiin, tieteellisen tutkimuksen suuntaamiseen, ympäristöpolitiikkaan tai oikeastaan mihinkään asiaan, mistä modernissa yhteiskunnassa pitäisi päättää.

On totta, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko toimii aktiivisesti ympäristö- ja perhepolitiikassa, mutta se ei tee uskonnollisista perusteista sen vakuuttavampia. Uskonnolliset yhteisöt toimivat monilla eri sektoreilla, joskus hyvin tuloksin, mutta samat palvelut saataisiin tuotettua myös ilman uskontojen symboliikkaa.

Monet kirkon työntekijät ovat ottaneet eettisen asiantuntijan roolin yhteiskunnassamme, mutta se kertoo enemmän teologisen koulutuksen filosofisesta tasosta kuin uskonnon arvosta eettisten ongelmien ratkaisussa. Pienellä vaivalla voisi parantaa kristinuskon eettistä ohjeistoa poistamalla sieltä kaikkein arkaaisimmat julmuudet.

Sekulaarin humanismin teesi on yksinkertainen: uskonnolliset perusteet eivät ole vakuuttavia perusteita, vaan ne ovat jäänteitä, joilla ei pitäisi olla roolia julkisessa rationaalisessa keskustelussa.

Tieteellinen tutkimus, kohdistui se uskontoihin tai yksisoluisiin, pitää todellisuutta naturaalisena, systeemisenä kokonaisuutena, jossa ei majaile yliluonnollisia olentoja ja josta saadaan perusteltua tietoa kriittisen tieteellisen menetelmän avulla. Tieteellinen tutkimus alalla kuin alalla sitoutuu käyttämiensä menetelmien ja tekemiensä taustaoletusten optimaalisuuteen eli siihen, että niille on paremmat perustelut kuin muille, kilpaileville maailmankuville.

Kirjallisuus

Kamppinen, M. 2009: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto. Turun yliopisto, Uskontotiede, Turku.

Kääriäinen, K., Ketola K. & Niemelä K. 2003: Moderni kirkkokansa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, Tampere.

Nasr, S.H. 2006: Islam and science. Teoksessa P Clayton (ed.) The Oxford Handbook of Religion and Science. Oxford University Press, Oxford.

Paul, G. 2008: The big religion questions finally solved. Free Inquiry.

Polkinghorne, J. 2006: Christianity and science. . Teoksessa P Clayton (ed.) The Oxford Handbook of Religion and Science. Oxford University Press, Oxford.