VA2012/3s5

Ateistin arkea ja juhlaa

Tunnustan, en tunnusta, tunnustan, en tunnusta…

Heta Saxell

Tunnustuksettomuudesta uskonnonopetuksessa puhutaan paljon. Mitä se käytännössä olisi? Koulun uskonnonopetus on alaluokilla hämmentävää, väittää Heta Saxell.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tunnustuksettomalla uskonnonopetuksella tarkoitetaan. Tai ennemminkin, miten se toteutetaan käytännössä? Yläasteella ja lukiossa uskontoja voidaan jo tarkastella paremmin historian ja kulttuurin kautta uskontokriittisin ottein. Mutta miten se tehdään pienten lasten kohdalla? Lapsen ajattelu on pitkään hyvin konkreettisella tasolla, mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen. Miten lapsille opetetaan Jeesuksesta ja kristinuskon Jumalasta tunnustuksettomasti? Ainakin ala-asteen uskonnonopetus on pitkälti Raamatun tarinoiden ja Jeesuksen opetusten varassa. Kovin pieniltä lapsilta menee aika pitkään ohi selitys, jonka mukaan yhdet uskovat näin ja toiset eivät, tai toiset uskovat jotain muuta. ”Meillä olis tässä tää Jumala, joka on luonut maailman ja ihmiset, ja Jeesus, joka on Jumalan poika. Paitsi että ei vaiskaan, tää on tällänen tarina, johon jotkut uskoo ja jotkut ei. Tää on niinku satua, paitsi että tää onkin totta. Vähän niinku totta ja satua yhtä aikaa. Mä vaan opetan tätä niinku totuutena, mut en saa niinku vaatia, että te uskotte siihen.” Öööö???? Tuskin se näin ainakaan menee, mutta miten sitten? Jos yleinen viitekehys uskonnonopetuksessa on valmiina annettu kristillinen maailmankatsomus jumalineen ja jeesuksineen, miten tässä toteutuu opetuksen tunnustuksettomuus?

Monissa maissa päiväkoti- ja kouluopetus hoidetaan ilman uskonnonopetusta, enkä voi uskoa, että kukaan tosissaan voisi väittää, että esimerkiksi ranskalaiset ovat tämän takia jotenkin moraalittomampaa ja empatiakyvyttömämpää porukkaa. Etiikkaa, suvaitsevaisuutta, empatiaa ja eläytymistä, oikeaa ja väärää voidaan mainiosti opettaa ilman yliluonnollisia elementtejä. Suomessa tosin uskontoon sitoutumattoman etiikan arvostaminen on huonoissa kantimissa. Jo 1920-luvulla sellaista ei voitu uskonnonvapauslain tultua voimaan opettaa, vaan enemmistön uskonnon opetuksen ulkopuolella oleville kyhättiin kokoon aine nimeltä uskonnonhistoria ja siveysoppi. Kirkon mielestä ilmeisesti yhteiskunta ajautuisi hunningolle ja moraalisen rappion tilaan, jos etiikkaa ei sidottaisi uskontoon (ja kirkon valtaan). Melkein sata vuotta on kulunut, mutta aika ei tässä ole mennyt kovin paljon parempaan suuntaan.

Elämänkatsomustieto kehitettiin 1980-luvulla uskontokuntiin kuulumattomien oppiaineeksi; etiikka-sanaa ei vieläkään saatu käyttöön, paitsi lukion filosofian syventävälle kurssille 1990-luvulla. Vielä vuonna 2010 silloinen arkkipiispa Jukka Paarma sanoi: ”Pelkkä etiikka sinänsä olisi relativistista, kuvailevaa. Sellaisena se ehkä opettaisi määrittelemään mutta ei kasvattaisi moraaliseen kannanottoon vaan helposti kyyniseksi relativistiksi.” Suoraan sanottuna uskontoon sitoutumaton etiikka johtaa moraalittomuuteen. En voi uskoa, että Paarman koulutuksen saanut ihminen on tietämätön esimerkiksi kantilaisesta velvollisuusetiikasta kategorisine imperatiiveineen. Silti hän ottaa väheksyvän ja tuomitsevan kannan suhteessa sekulaariin etiikkaan ja siten osoittaa suoranaista halveksuntaa uskonnottomia kohtaan. Kirkolla on paljon sananvaltaa uskonnon ja sen rinnakkaisaineen elämänkatsomustiedon opetuksen perusteita laadittaessa. Jos kirkon korkeimman tahon viesti on edellä kuvatun kaltainen, edessä on vielä pitkä tie uskonnottomien arvojen ja oikeuksien tasaveroiseen toteutumiseen kouluopetuksessa, saati sitten muualla yhteiskunnassa. Sekulaarissa etiikassa on oltava jotain todella pelottavaa, kun sitä näin ankarasti vastustetaan. Kenties taustalla on pelko siitä, että jos ihmiset itse ovat kykeneviä luomaan moraalia, etiikkaa ja hyvän elämän ohjenuoria, mihin kirkkoa enää tarvitaan vartioimaan oikeaa ja väärää. Vallan, aseman ja varojen menetyksen pelko saa tunnetusti aikaan ylilyöntejä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian maisteri, vapaa kirjoittaja, toimittaja ja tiedottaja.