VA2012/3s28-29

Tiekartan dilemmoista yhteistyöhön

Esa Ylikoski

Olemme matkalla tunnustuksettomaan Suomeen. Matkallamme yhdenvertaisuuden ja vakaumuksen vapauden toteutumiseen käytännössä tarvitsemme myös tiekartan ja suuntaviittoja. Olisi helpompaa, jos saisimme suoran lennon tavoitteidemme ja arvojemme toteutumiseen. Perinteisempiä ilmaisuja samasta käytännön haasteesta ovat strategia ja taktiikka taikka päätavoite ja välitavoite.

Tiekartan (roadmap) käsite on tullut vähitellen kansainväliseen ja nyt myös suomalaiseen keskusteluun. Matka haasteellisiin tavoitteisiin ei ole yhtä suoraviivainen kuin Pietarin kuuluisa Nevski prospekt -katu. Kun katsotaan uskonnon ja vakaumuksen vapauden etenemistä Suomessa ja maailmassa, havaitaan, että taaksepäin tie on ollut mutkikas ja eteneminen vaiheittaista.

Toisaalta on myös ollut kunnon hyppäyksiä. Suomessa sellainen oli perustuslakimme perusoikeuspykälien uudistaminen vuosituhannen vaihteessa. Hyppäys ei ollut sisäsyntyistä, vaan perustui kansainvälisten ihmisoikeussopimusten huomioon ottamiseen. Valitettavasti uudistuksen vieminen lainsäädäntöön (eli implementointi) epäonnistui, jäi pahasti puolitiehen. Kirkolliset piirit poliittisine myötäilijöineen onnistuivat vesittämään muutokset siten, että kirkon täysin kohtuuton ”positiivinen erityiskohtelu” jatkuu.

Käytännöt monien kuntien palveluissa ovat vielä huonompia kuin puutteelliset säädökset. Niinpä tarvomme yhä tiellä yhdenvertaisuuteen ja syrjimättömyyteen, sekä uskonnon ja omantunnon vapauden toteutumiseen käytännössä. Vaikka liiton päätavoitteet esimerkiksi päivähoidon, koululaitoksen ja armeijan suhteen ovat selviä, velvollisuutemme syrjivässä tilanteessa olevien uskonnottomien ihmisten auttamiseksi käytännön tasolla on tuoda esiin myös nopeita osaratkaisuja ja välitavoitteita.

Liiton säännöissä määritelty tavoitteemme on uskonnon opettamisen lopettaminen kouluissa. Koska tämä ei ole vielä toteutunut, toimimme uskonnon vaihtoehtona olevan elämänkatsomustiedon puolesta ja sen aseman parantamiseksi. Kun uskonnon opetusta ei ole saatu pois yhdellä rysäyksellä, on paikallaan toimia sen lopettamiseksi oppilas oppilaalta. Kysymys uskonnoista opettamisesta on tietenkin asia erikseen.

Mitä tehdä, jos...

Liiton selkeä tavoite on kunnan ja valtion järjestämän uskonnon harjoittamisen lopettaminen kokonaan niiden omissa palveluissa: päivähoidossa, kouluissa, armeijassa. Tämä vaatimus voidaan ja tulee alkaa kohdistaa suoraan sekä rehtoreille, kouluille että kunnille opetuksen järjestäjänä. Uskonnolliset tilaisuudet kunnan järjestämänä eivät perustu mihinkään säädöksiin. Vaatimus tulee kohdistaa tietysti myös Opetushallitukselle, jonka ohjeissa perustelematta yhä annetaan lupa uskonnollisten tilaisuuksien järjestämiseen.

Mitä tehdä, jos ja kun jossain koulussa uskonnollisten tilaisuuksien järjestämistä ei ole lopetettu ja kenties niihin osallistumisen vapaaehtoisuudestakin tiedotetaan huonosti oppilaille ja heidän vanhemmilleen? Mielestäni velvollisuutemme on tuoda esiin mahdollisuutta jäädä pois uskonnon harjoittamista sisältävistä uskonnollisista tilaisuuksista. Pois jäävien osuuden kasvaminen oppilas oppilaalta kasvattaa mahdollisuuksia saada kunnallinen uskonnon harjoittaminen poistettua vähitellen kokonaan.

Mitä tehdä, jos ja kun jossain koulussa uskonnollisista tilaisuuksista poissa oleville Opetushallituksen ohjeen mukainen ”muu toiminta” onkin huonosti järjestettyä? Mielestäni velvollisuutemme on tuoda esiin vaatimus siitä, että tämä muu, tunnustukseton toiminta olisi hyvin järjestettyä, kivaa ja elämyksellistä! Siihen voisi olla hyvä kutsua myös ulkopuolisia vierailijoita ja ohjelman suorittajia. Vaihtoehtoisesti tämä muu toiminta voisi tapahtua koulun seinien ulkopuolella.

Vaadimme yhä enemmän ja voimakkaammin kunnan koulujen järjestämien uskonnollisten tilaisuuksien lopettamista kokonaan. Jos niitä kuitenkin kantamme vastaisesti jossakin jatketaan, silloin muun, tunnustuksettoman ohjelman osallistujamäärän kasvuun ja toteuttamismuotojen laadun kehittämiseen on pyrittävä entistä voimakkaammin. Tasokas tunnustukseton toiminta pikemminkin nopeuttaa kuin hidastaa uskonnon harjoittamisen järjestämisen lopettamista kouluissa. Kysymys on paitsi lasten oikeuksista myös henkilökunnan vakaumuksen vapaudesta.

Helsingin vapaa-ajattelijat teki aloitteen Helsingin yliopistolle avajaisten perinteen uudistamiseksi. Aloitteen yhteydessä tuotiin esiin vaparien perusvaatimus siitä, että jumalanpalveluksesta osana avajaisten virallista ohjelmaa olisi parasta luopua kokonaan. Samalla tuotiin esiin ikään kuin toissijaisena, välivaiheen ratkaisuna esitys jumalanpalvelukselle vaihtoehtoisen tunnustuksettoman tilaisuuden järjestämisestä osaksi avajaisjuhlallisuuksia. Jälkimmäinen uudistus toteutuikin nyt syyskuussa 2012.

Voidaan kysyä, nopeuttaako vai hidastaako tunnustuksettoman tilaisuuden tulo jumalanpalveluksesta luopumista? Voidaan myös kysyä, lisääkö vai vähentääkö uudistus uskonnottomien yhdenvertaista kohtelua ja kaikkien uskonnon ja omantunnon vapautta tässä ja nyt? Jälkimmäiseen kysymykseen on helppo vastata myönteisesti. Edellisestä kysymyksestä on hyvä keskustella avoimesti pohtien ja kriittisestikin. Yliopiston ratkaisu ei liene ainakaan paras malli eduskunnan valtiopäivien avajaisten uudistamiseen.

Elävään yhteistyöhön

Päätavoitteen ja välitavoitteen keskinäissuhde on yhteiskunnassa, reaalimaailmassa ja politiikassa ikuinen dilemma. Se on jatkuvasti uusiutuva ristiriita, joka mukana olevien pitää ratkaista aina uudelleen. Näin on myös kunnallispolitiikassa, jossa uudistusten saaminen vaatii hyvien tavoitteiden lisäksi myös yhteistyötä ja kompromisseja, mikäli ei ole enemmistöasemassa. Välillä kysymys on myös heikennysten torjumisesta.

Kysymys perusoikeuksista asettuu kuitenkin eri tavalla. Emme käy kauppaa ja tee kompromisseja perusoikeuksista. Vaadimme perusoikeuksien toteutumista kokonaan. Mutta syrjintääkin voi olla eri asteista. Emme vain toistele perusvaatimustamme, vaan aktivoimme ja tuemme ihmisiä katsomaan omien oikeuksiensa perään konkreettisissa elämäntilanteissaan. Yksittäisen päiväkodin tai koulun tai armeijan joukko-osaston harjoittaman syrjivän käytännön muuttuminen konkreettisesti vähemmän syrjivään suuntaan on askel kohti perusoikeuksien toteutumista kokonaan.

Edellä kuvattu dilemma koskee myös liiton ohjelmallista työtä. Periaatteet, arvot ja tavoitteet lienee helpompi kirjoittaa ja hyväksyä kuin toimintaohjelma, tiekartta tavoitteiden toteutumiseen. Haastetta helpottaa se, että kovin yksityiskohtaisia kuvausyrityksiä ei kannata tehdä, sillä elävä elämä kuitenkin synnyttää omat reittivalintansa. Tiekarttamme onkin oltava elävä, muuttuva. Toimintaohjelmaosuudessa on hyvä suunnata myös työmme periaatteita ja tapoja.

Toimintaohjelmassa aiempaa keskeisemmällä sijalla on varmasti yhteistyö. Uudistustyö vaatii yhteistyötä muiden kansalaisjärjestöjen kanssa, valtion ja kunnan toimielinten sekä palvelujen konkreettisten toteuttajien kanssa - sekä ihmisten kanssa. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, sillä yhteiskunnalliset tavoitteemme nojaavat kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä Euroopan unionin ja Suomen valtion säätämiin perusoikeuksiin. Käytännön yhteistyö ja vuorovaikutus vaativat kuitenkin taitoa ja harjoittelua. Sitä kautta myös yhteistyökumppanien mielikuvat ja käsitykset meistä vapareista kehittyvät ja ymmärrys tavoitteidemme oikeutuksesta laajenee.

Yhteistyön tärkeä ulottuvuus työssämme on myös kansainvälisyys. Uskontojen aiheuttamat ihmisoikeusongelmat ovat globaaleja. Meillä on apunamme kansainvälisten humanisti-, rationalisti-, ateisti- ja vapaa-ajattelijajärjestöjen tieto ja kokemus eri maista. Sitä tulee alkaa käyttää aikaisempaa paremmin ja nopeammin. Perehtyminen eri maiden parhaisiin käytäntöihin voi auttaa tuomaan uusia aineksia myös kotimaiseen keskusteluun.