VA2012/2s3

Pääkirjoitus

Jakamaton Suomi, Suomi kaikille!

Petri Karisma

Suomi oli vielä pitkälle 1950 ja 60-luvuille leimallisesti yhden kulttuurin maa. Silloin oli jokseenkin luontevaa, että kaikki keskittyi yhden kulttuurin, kristillisen, ympärille. Tietysti silloinkin oli henkilöitä, jotka eivät jakaneet kristillistä kulttuuria ja arvopohjaa. Heitä oli kuitenkin niin vähän, ettei heidän sanomisiaan tarvinnut ottaa huomioon – ne saattoi sivuuttaa olan kohautuksella.

Nyt tilanne on toinen. Suomeen on tullut merkittäviä määriä ihmisiä muista kuin kristillisen kulttuurin maista. Eniten tilanne on kuitenkin muuttunut kantasuomalaisten piirissä. Nykyisin yli viidennes suomalaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. On myös hyvä huomata, että tämä uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton ryhmä on voimakkaimmin kasvava ryhmä Suomessa.

Uskonnottomien suurta ja jatkuvasti kasvavaa ryhmää ei voi nykyään niin vain sivuuttaa. Meidät on otettava mukaan rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaisen on hyvä olla. Uskonnottomien tavoitteena on löytää paikkansa yhteiskunnan yhdenvertaisina ja arvostettuina jäseninä. Suomessa on vielä paljon asioita, joista pitää sopia, jotta uskontoon sitoutuneet ja uskonnottomat kokisivat olonsa tervetulleeksi. On väärin kuvitella, että vakaumusten tasa-arvon ajaminen olisi uskonnonvastaisuutta. Tilanne on vain Suomessa muuttunut viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana niin paljon, ettei yhtenäiskulttuurin opeilla enää selvitä yhteiskunnan rakentamisesta.

Koulujen päättymisen aikoihin puhkesi pienimuotoinen kohu Suvivirrestä. Kohun taustalla oli Kuopion piispa Jari Jolkkosen päätös kieltää lapsiaan osallistumasta Latokartanon koulun kevätjuhlaan, koska siellä ei laulettu Suvivirttä. Jolkkosen mielestä Suvivirsi on osa suomalaista kouluperinnettä, jonka vuoksi se tulisi laulaa jokaisessa koulussa. Vaikka Suvivirsi on vain pieni osa laajempaa keskustelua julkisen tilan neutraalisuudesta, se ilmentää hyvin niitä jännitteitä, joita syntyy siitä, että aikaisemmin valtakulttuurina toiminut kristillisyys joutuu sopeutumaan yhdeksi kulttuuriksi muiden kulttuurien joukkoon. Enää ei ole mahdollista yhden ryhmän sanella, miten kaikkien muiden kuuluu viettää juhliaan julkisissa tiloissa.

Lukukausien päättymisten aikoihin ajoittuvat keskustelut juhlien sisällöstä ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka aika ja arvostukset muuttuvat. Joillekin on äärimmäisen tärkeää säilyttää vanhat perinteet, vaikka osalle juhliin osallistujista ne edustaisivat kaikkea muuta kuin mukavaa ja muisteltavaa perinnettä. Itse toivoisin perinteeseen vetoajia miettimään vielä uudelleen, onko perinne tärkeämpi kuin se, että naapurisi tuntee itsensä tervetulleeksi yhteiseen juhlaan.

Suomi tulee maallistumaan tulevaisuudessa kiihtyvään tahtiin. Selviä viitteitä tästä ovat mm. erittäin runsas lapsien kastamatta jättäminen ja kirkkohäiden radikaali väheneminen. Myös kirkkoon kuuluminen vähenee jatkuvasti. Uutisen mukaan alle puolet nuorista tamperelaismiehistä kuuluu uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tilastoja aiheesta löytyy paljon ja niiden yhteinen sanoma on selvä: uskonnollisuus vähenee Suomessa.

Uskonnottomuuden voimakas näkyville tulo yhteiskunnassa on suhteellisen uusi ilmiö. Suomi kansakuntana maallistuu, mutta laki ja tavat laahaavat aina hiukan jäljessä. Vapaa-ajattelijoiden, laajemmin uskonnottomien ja ateistien, täytyy pitää ääntä itsestään ja vaatia yhteiskuntaa muuttumaan siihen suuntaan, johon väestön katsomuksellinen rakenne viitoittaa. Suomesta tulee tehdä tunnustukseton valtio, jossa kaikkia uskontoja ja uskonnottomia maailmankatsomuksia kohdellaan puolueettomasti ja yhdenvertaisesti.