VA2012/2s6-8

Ateistin arkea ja juhlaa



Pieniä perinteitä

Jos lasta ei kasteta, miten se sitten nimensä saa, moni ihmettelee.

Heta Saxell

Perheessämme vietettiin tammikuussa nimijuhlia, nyt jo toiseen kertaan. Edellisistä nimiäisistä oli kulunut reilut kaksi vuotta. Silloin jännitti, miten juhlat onnistuvat, mitä sukulaiset tuumisivat, kun lasta ei kastetakaan. Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin, sukulaisten ihmettelyt käytiin läpi ennen juhlia ja seppelöity esikoinen otti kaiken tyynesti. Nyt toisella kertaa kaikki tuntui aivan luontevalta, ikään kuin nimijuhlia olisi järjestellyt iät ja ajat, ja nimiäissankarikin juhli tyytyväisenä mukana.

Nimiäisjuhlaväki kokoontui siis kotiimme, ja jo tutulla kaavalla mies toivotti vieraat tervetulleiksi, minä kerroin nimen taustoista ja sitten nostimme maljan lapselle ja nimelle, joka nyt vihdoin paljastettiin. Isoisä piti puhetta jo täysin rutinoituneena; olivathan nämä jo neljännet lapsenlapsen nimiäiset, joissa hän puhui. Itse asiassa asia oli itsestäänselvyys isoisälle – tuskin häntä olisi saanut esteltyä puheen pitämisessä, se oli hänelle jo täysin luonteva perinne, kuten meille kaikille muillekin.

Kummasti asioista tulee tuttuja perinteitä, vaikka niitä tekisi vasta toista kertaa. Meidän juhlassamme perinteet jatkuivat kummitodistusten jaolla sekä nyt tietysti esikoiselle annettiin oma isoveljen todistus ja nimiäissankarille oma todistuksensa kummien allekirjoituksella. Lopuksi lauloimme itse sanoittamamme version Putte-possun nimipäivistä päivitettynä kuopuksen nimellä. Laulun sanoista tehty koristeellinen moniste nimineen jää mukavaksi muistoksi päivästä, kuten kummitädin tekemä kukkaseppelekin. Juhlapäivän jälkeen kirjahyllyssä nököttävä Buddhan pää sai siis jo toisen pienen seppeleen päähänsä.

Suomalaiseen tapaan pidimme lapsen nimen salaisuutena nimiäisiin asti. Useinhan ihmiset juuri panttaavat lapsen nimeä ristiäisiin asti, ja sitten lehdestä saa lukea lapsista, jotka ovat ”saaneet kasteessa” nimen. Kristillisessä kasteessa lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi eikä sillä ole mitään tekemistä nimen kanssa. Jostain syystä Suomessa käytäntö on mennyt tähän, kun useissa muissa maissa lapsen nimi täytyy ilmoittaa jo synnytyssairaalassa ja kaste on sitten jätetty erikseen, jolloin sen uskonnollinen merkitys aivan oikein korostuu. Suomessa tuntuu yleinen näkemys olevan edelleenkin se, että lapsi todella saa kasteessa sen nimen. Jos lasta ei kasteta, miten se sitten nimensä saa, moni ihmettelee. Edelleenkin kuopuksen kohdalla saimme korjailla monia, jotka sitkeästi puhuivat ristiäisistä, vaikka toista kertaa jo oli kyse nimijuhlista.

Saman kaavan mukaan ohjelmassa oli vielä kuopuksenkin kohdalla siunaus, joka tällä kertaa järjestettiin toisten isovanhempien kotona, erikseen nimiäisistä tälläkin kertaa. Kyseessä oli isovanhempien itsensä toimittama siunaus. Tämä oli meidän versiomme jonkin sorttisesta kompromissista tilanteessa, jossa lapsen äiti ateistina ei tietenkään hyväksy lapsensa kastamista, lapsen isä ei taas kannata lapsikastetta ja lapsen toiset isovanhemmat taas näkevät kasteen erittäin merkittävänä ja tärkeänä. Tosin eipä siitä kasteesta tällä toisella kertaa ollut edes tarve keskustella, sillä nyt myös toinen lapsen vanhemmista on eronnut kirkosta. Kuopus oli hereillä toimituksen ajan, mutta esikoinen veteli sikeitä sohvalla, nukkui kuten aikanaan omankin siunauksensa kohdalla. Se mistä ei tiedä, ei vahingoita. Vai miten se nyt menikään.

Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian maisteri, vapaa kirjoittaja, toimittaja ja tiedottaja.




Nettiradio liberaalien asialla

Virhemarginaali levittää sekulaaria sanomaa internetin ihmemaassa. Kimmo Laine, yksi ohjelman tekijöistä, kertoo ohjelman syntyvaiheista ja podcast-lähettäjän kiireisestä päivästä.

Istun metrossa matkalla kohti Helsinkiä kuten monena aikaisempanakin lauantaiaamuna. Tällä kertaa hermoilen tavallista enemmän. Tulevatko vieraat ajoissa paikalle? Toimivatko uudet välineet? Unohdinko pakata jonkin tärkeän johdonpätkän, jota ilman emme tule toimeen? Muistanko kysyä kaikki, mitä oli tarkoitus kysyä?

Olen matkalla nauhoittamaan podcastia.

Saan Facebookin kautta viestejä kännykkääni: Ilkka ei ehdi osallistumaan toiseen nauhoitukseen. Kansanedustajalla on tosi kiire, joten pitää tehdä juttu nopeasti. Onkohan se Turusta tuleva sankari ehtinyt junaansa? Epätoivo hiipii mieleeni.

Palataan kuitenkin puoli vuotta ajassa taaksepäin lokakuuhun 2011. Minä ja kaksi muuta Helsingin vapaa-ajattelijaa, Markku Pääkkönen ja Ilkka Vuorikuru, keskustelimme Googlen videokeskustelu Hangoutissa juuri julkaistusta Uskomaton -lehdestä, jonka tekoon olimme osallistuneet. Heitin ilmoille ajatuksen, että ryhtyisimme tekemään podcastia. Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo pari vuotta ja olin lähinnä etsinyt sopivia aisapareja. Nyt vaikutti siltä, että pätevät tekijät olivat löytyneet. Ideasta innostuttiin ja ensimmäinen ohjelma nauhoitettiin jo kuukautta myöhemmin.

Alusta asti oli selvää, että ohjelma on itsenäinen eikä riippuvainen esimerkiksi Helsingin Vapaaajattelijoista. Tahtonamme oli voida käsitellä laajempaakin aihevalikoimaa kuin pelkkää sekularismia ja uskonnottomuutta. Sekularismin lisäksi ohjelman aiheiksi ovat nousseet politiikka, ihmisoikeuskysymykset, tekijänoikeudet, taide ja paljon muutakin. Aiheemme sinällään ovat usein liberaalisti ja vapaasti ajattelevia ihmisiä kiinnostavia, mutta ne eivät aina suoranaisesti liity uskonnottomuuteen.

Ohjelmamme sai nimekseen Virhemarginaali, koska koemme käsittelevämme niiden marginaaliryhmien asioita, jotka yhteiskunnassamme ehkä kaipaavat parannusta. Me olemme seksuaalisten vähemmistöjen, uskonnottomien, ja kaikkien ennakkoluulottomasti eteenpäin katsovien yhteiskunnan edistäjien asialla.

Saavun perille Töölöön, Markku Pääkkösen taiteilija-ateljeehen, josta on nyt tullut nauhoitusstudiomme. Kasaamme uudet studiovehkeet, jotka ovat juuri pari päivää aiemmin saapuneet Saksata. Kompastelen johtoihin, säädän äänitasoja ja mikrofoneja, hermoilen lisää. Ilkka Vuorikuru, toimittajamme ja nyt myös autonkuljettajamme, raahaa ensimmäisen haastateltavamme studioon ajallaan. Nauhoitamme ohjelman ja kiitämme vierasta jääden odottelemaan seuraavaa vierastamme, kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluotoa, saapuvaksi ohjelmaan keskustelemaan perustulosta. Hermoilen ja jännitän. En ole ennen tavannut kansanedustajia. Pian huomaan hermoilleeni aivan turhaan, sillä Alanko-Kahiluoto on mukava ja helposti lähestyttävä henkilö. Saamme keskustelun nauhoitettua, ja voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Kaikki meni niin hyvin kuin vain saattoi toivoa.

Kotiin palattuani oloni on kuin olisi kokonaisen työpäivän tehnyt. Ja näinhän se itseasiassa onkin, huomaan kelloon katsoessani. Ainut ero on siinä, että tästä ei makseta mitään. Tämä on työtä, joka palkitsee tekijänsä muulla tavoin. Onnistumisen tunteet, kaikki ohjelman ”tykkääjät” sosiaalisessa mediassa, palautteet, jota ohjelmista saamme – ne ovat kaikki rahaa arvokkaampia palkintoja.

Siksi me tätä teemme.




Radio ja T V siirty vät internetiin

Petri Karisma

Aikaisemmin kaikki radio ja tv-lähetykset olivat tiukasti sidottuja niiden lähettämiseen erikseen suunniteltuihin laitteisiin. Nykyään ääni- ja video-ohjelmat ovat osa internetiä. Tunnetuimpia kotimaisia ohjelmantarjoajia lienee Yle Areena, jossa on tarjolla suuri osa Ylen ohjelmista verkossa katseltaviksi ja kuunneltaviksi. Suuret toimijat eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka tuottavat sisältöä: Nykyään kuka tahansa voi pienillä kustannuksilla tai jopa täysin ilmaiseksi sekä paikasta riippumatta tuottaa omaa ohjelmaansa. Internetin ääni- ja video-ohjelmia voi seurata kaikilla laitteilla, joilla pääsee internetiin: tietokoneilla, älypuhelimilla, tablettietokoneilla...

Virhemarginaali määrittelee itsensä seuraavasti:

Virhemarginaali-podcast on mediaprojekti, joka tuo eettisen liberalismin ja sekulaarihumanismin näkökulman ajankohtaisiin asioihin. Virhemarginaali on poliittisesti sitoutumaton vapaaehtoisprojekti, joka pyrkii toimimaan kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason ilmiöiden parissa.

Nettivinkki: Kuuntele Virhemarginaalia ja tutustu projektiin laajemmin netissä virhemarginaali.wordpress. com