VA2012/2s22-23

Pääesikunta vastentahtoinen perusoikeusparannuksiin

Oikeudellista ja poliittista ohjausta tarvitaan

Esa Ylikoski

Puolustusvoimat suhtautuu yhä haluttomasti uskonnollisten ja uskonnottomien vakaumusten yhdenvertaiseen kohteluun. Elämänkatsomustiedon opetusta armeijassa pidetään vain toissijaisena ja siten syrjittynä vaihtoehtona kirkolliselle työlle ja hartaustilaisuuksille. Pääesikunta antoi 20.4.2012 lausuntonsa eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen viime joulukuussa lähettämään selvityspyyntöön, joka oli jatkoa Jouni Luukkaisen aloittamalle pitkälliselle kanteluprosessille.

”Kirkollisten tilaisuuksien (jumalanpalvelukset ja hartaudet)” osalta tosin pientä pehmenemistä on havaittavista koskien kirkkoon kuuluvien pakkoa osallistua palvelusvelvollisuutenaan uskonnon harjoittamiseen. Tilannetta on myös Vapaaajattelijain liiton toimesta arvosteltu voimakkaasti Perustuslain vastaisena, sillä ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen” (PL 11 § 2 mom).

Pääesikunta sanoo nyt pitävänsä asiaa hyvin merkityksellisenä ja toivoo asiassa ulkopuolisen lainvalvojan kannanottoa. Myös Ilmavoimien ja Maavoimien lausunnoista löytyy jo viitteitä siitä, että hartaustilaisuuksien pakollisuudesta kirkkoon kuulumisen nojalla oltaisiin valmiita luopumaan. Nykytilaa tosin luonnehditaan käytännössä ongelmattomaksi; alokkaat eivät siis ole toistaiseksi nousseet joukolla Yleisen palveluohjesäännön ”palveluvelvollisuutta” vastaan. Kysymys on kuitenkin kuria, velvollisuuksia ja pakkoa korostetusti opettavasta ja käyttävästä organisaatiosta, jolloin suhteellinen hiljaisuus ei tarkoita samaa kuin ongelmattomuus uskonnon, omantunnon ja vakaumuksen vapauden toteutumisessa. Konflikteja on kuitenkin ollut kanteluihin asti ainakin rauhanturvajoukoissa; tällöin asia on ”ratkennut” eli käytännössä lauennut vasta pakollisia hartauksia vastustaneiden sotilaiden kirkosta eroamisen kautta.

Pääesikunta luonnehtii ”kirkollista työtä” vain kansalaiskasvatukseksi, joka ei ole luonteeltaan uskonnon harjoittamista. Se ei kuitenkaan ole nytkään kirkkoon kuulumattomille pakollista. Sille on myös olemassa vaihtoehto, elämänkatsomustiedon opetus. Näin ollen kirkollinen työ rinnastuu koulujen oman uskonnon opetukseen, ja sen sisällössä on uskonnolla olennainen rooli. Elämänkatsomustiedon asema puolustusvoimissa on kuitenkin monessa suhteessa olennaisesti heikompi kuin koulussa, ja pääesikunta näyttää lausunnossa juuttuneen puolustustaisteluun kirkollisen työn etuoikeusaseman ja samalla uskonnottomien syrjinnän jatkamiseksi. Vapaa-ajattelijain liiton mielestä kirkkoon kuulumattomilta nyt edellytettävästä nöyryyttävästä vapautushakemusmenettelystä tulee luopua. Elämänkatsomustiedon tulisi olla uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille ensisijainen vaihtoehto samoin kuin se on kouluissa. Nyt elämänkatsomustieto määritellään jotenkin alemmanasteiseksi ”korvaavaksi opetukseksi”, joka ei edellyttäisi omaa normia aineen sisällöstä.

Elämänkatsomustiedon opetuksen ohjeiden ja sisällön kehittämiseen tulisi kiinnittää huomiota, sillä nyt esitellyt materiaalit ovat laadultaan ja määrältään hyvin puutteellisia. Aineistossa puhutaan esimerkiksi kuolevan sotilaan ”sielunhoidosta” ja ”hengellisistä tarpeista (rukous, rippi)”, mutta ei henkisestä tuesta. Opetusta ei tule jatkossa määrätä sotilaspappien tehtäväksi.

Toiseksi katsomuksellisten vaihtoehtojen esittely alokkaille tulee saada tasapuoliseksi. Nyt kaikille pakollisen ensimmäisen ”kirkollisen työn” oppitunnin pitäjäksi on määrätty sotilaspappi. Käytännössä tarkoituksena on saada mahdollisimman moni kirkkoon kuulumatonkin osallistumaan papin jatkossakin pitämille kirkollisen työn oppitunneille, uskonnollisen sotilasvalan antamiseen neutraalin sotilasvakuutuksen sijaan sekä erilaisiin hartaustilaisuuksiin kasarmilla ja kentällä. Asia esitetään alokkaiden joukolle niin kuin elämänkatsomustietoon haluavilla olisi tunnollaan jonkinlaisia erityisiä ”omantunnon syihin” liittyviä ongelmia poiketa normaalina esitetystä normikäyttäytymisestä. Ihmisoikeudellinen käsite omatunto muunnetaan tällöin syrjivän painostuksen retoriseksi välineeksi.

Vapaa-ajattelijain liiton mielestä kenttähartauden kiinteä liittäminen sotilasparaatiin tulee purkaa. Kaksisataa vuotta vanhat perinnesyyt eivät enää saa kumota 2000-luvulla annettuja ihmisten perusoikeuksia uskontojen ja vakaumusten yhdenvertaisuudesta ja vapaudesta. Liiton mielestä myös sotilasvakuutuksen ja sotilasvalan esittely ja valinta tulee saada käytännössä aidosti tasapuoliseksi ja vapaaksi. Samoin niihin liittyvät seremoniat (ns. vala- ja vakuutusjuhlat) alokaskauden lopussa tulee saada yhdenvertaisiksi. Yleisessä palveluohjesäännössä tulisi olla asianmukaiset ohjeet myös uskonnottomista sotilaallisista hautauksista.

Pääesikunnan henkilöstöosasto painottaa lausunnossaan - omantunnon vapauden tässä kokonaan unohtaen - uskonnonvapauden olevan paitsi yksilön valinnan myös yhteisön perinteen osa. Perusoikeuksissa on viime kädessä kysymys yksilön oikeuksista myös uskonnollisissa yhteisöissä, mutta armeija on perusluonteeltaan enemmän julkisen vallan instituutio kuin ihmisten vapaasti muodostama yhteisö.

Valtion tehtävänä on toki luoda edellytykset uskonnon ja omantunnon vapauden toteutumiselle, mutta se ei tarkoita sitä, että valtion tulisi palkata pappeja ja järjestää uskonnon harjoittamista. Valtio on luonut ev.lut. kirkon toiminnalle muutenkin sellaisen etuoikeusaseman ja toimintaedellytykset kaikilla paikkakunnilla, ettei perustuslain valossa ole olemassa mitään tarvetta paikata sitä asettamalla kirkollinen työ huomattavaan suosituimmuusasemaan uskonnottoman elämänkatsomustiedon ohjelmaan verrattuna.

Pikemminkin on niin, että valtion tulisi turvata muodollisena vähemmistönä olevien uskonnottomien ja toisuskoisten asemaa puolustusvoimissa. Niin kuin apulaisoikeuskansleri on tammikuussa 2012 tekemässään päätöksessä käräjähartauksista korostanut, julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle.

Armeijassa sen sijaan perinnesyiden katsotaan yhä syrjäyttävän perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen muun muassa kenttähartauksien ja paraatin kiinteässä kytkennässä sekä jopa määräämällä kirkkoon kuulumattomien elämänkatsomustiedon opetus juuri pappien tehtäväksi.

Nykyinen puolustusvoimien "kirkollisen työn" kaltainen toiminta on paikallaan ulkoistaa kirkolle itselleen samalla kun valtion itsensä palkkaamasta sotilaspapistosta luovutaan. Sairaaloissakin toimii seurakuntien eikä kunnan palkkaamia sairaalapappeja. Tämä uskontojen ja vakaumusten yhdenvertaisuutta vahvistava muutos ei estäisi Puolustusvoimien ja uskonnollisten yhdyskuntien välistä yhteistyötä. Kenenkään uskonnon vapaus ei vaarantuisi.

Mikäli puolustusvoimissa vastoin liiton kantaa päätettäisiin jatkaa uskonnollista toimintaa valtion itsensä palkkaaman papiston voimin, tällainen "kirkollinen työ" tulisi mielestäni muuttaa ja sijoittaa uskonnollisten ja uskonnottomien vakaumusten yhdenvertaisuutta kunnioittaen osaksi puolustusvoimain uudistunutta "katsomuksellista työtä", jossa on tarjolla myös ei-uskonnollista katsomuksellista henkistä tukea.

Puolustusvoimien uudistuksessa tulee supistus- ja säästötoimista huolimatta huolehtia siitä, että henkilöstöllä ja varusmiehillä on jatkossa käytettävissään henkiseen tukeen riittävästi ammatillista apua, kuten psykologipalveluja, sosiaalikuraattoreita, terveydenhuoltoa, kriisitukea sekä muita tukihenkilöitä. Henkinen tuki ja puolustusvoimien nykyisen "kirkollisen työn" tarjoama hengellinen, uskonnollinen tuki ovat kaksi eri asiaa. Uskonnollisesti ja poliittisesti tunnustuksettoman ammatillisen avun tulee olla riittävää.

Mikäli sen lisäksi tarjotaan katsomuksellista henkistä tukea, siinä tulee ottaa huomioon varusmiesten ja henkilökunnan uskonnollisten ja uskonnottomien vakaumusten yhdenvertaisuus sekä kaikkien uskonnon ja omantunnon vapaus. Puolustusvoimat selvästi kaipaa sekä oikeudellista että poliittista ohjausta.

Kansainvälinen humanistiliitto IHEU on esittänyt, että katsomuksellisesti tasa-arvoisen tuen turvaamiseksi armeijoissa olisi uskonnottoman henkisen (pastoraalisen) tuen henkilöstöä. Sellaisia onkin esimerkiksi Hollannin armeijassa siinä suhteessa kuin on uskonnottomien osuus väestössä. Minusta vastaavaan menettelyn luomista voisi tutkia myös Suomessa.

Suomen nykyoloihin sovellettuna IHEU:n ehdotus ja Hollannin käytäntö tarkoittaisivat, että noin viidesosa puolustusvoimien säästöjen ja uudistusten jälkeen jäävistä sotilaspappien viroista muutettaisiin tunnustuksettoman henkisen tuen henkilöstön viroiksi. He huolehtisivat myös varusmiehille tarjolla olevan elämänkatsomustiedon ja etiikan ohjelmasta, joka on vaihtoehtona ”kirkolliselle työlle”; nyt sen hoitaminen on usein toissijaisella tolalla. Maanpuolustuskorkeakoulu voisi myös alkaa tarjota asiaan kuuluvaa täydennyskoulutusta.

"Katsomuksellisen työn" ulkoistamisen jälkeen puolustusvoimat voisi hankkia elämänkatsomustietoon ja etiikkaan liittyvät palvelut hyvin myös talon ulkopuolelta. Esimerkiksi jotkut lukion et-opettajista eri puolilla maata voisivat varmaan asianmukaisen täydennyskoulutuksen jälkeen hoitaa tätä toimintaa alueen joukko- osastoissa. Tämä antaisi mielestäni myös hyviä mahdollisuuksia kehittää elämänkatsomustiedon opetusta eri joukko-osastoissa nopeastikin.