VA2012/2s24-25

Käräjäoikeuden oikeuksia tarkastelemassa

Aaro Vaismaa

Seinäjoen käräjäoikeus on käräjähartauksien viimeinen itsepintainen linnake. Muualla maassa hartaustilaisuuksista on luovuttu jo vuosikymmeniä sitten, mutta Suomen Raamattuvyöhykkeellä asialla ei ollut kovin kiire. Äärikristillisellä alueella katsomuksettomia ihmisiä syrjitään eikä oikeuslaitos kohtele heitä puolueettomasti. Reilun kahden vuoden valituskierros tuotti kuitenkin tuloksen.

”Oikeuslaitoksen pitää myös näyttää puolueettomalta.”

Tämä selkeä periaate loisti otsikoissa noin 30 vuotta sitten. Se ei kuitenkaan koskettanut Seinäjoen ja Vaasan oikeusistuimia. Pohjoismaisenkin oikeusperinteen itsestään selvän kulmakiven mukaan maallinen ja hengellinen alue on pidettävä tiukasti erossa toisistaan.

Jouduttuani kahdeksi päiväksi ala-arvoiseen käräjäsalinäytelmään päätin myöhemmin selvittää asiaa. Myllytykseni alkoi 8.3.1990, kun tunniltaan myöhässä oleva oppilaitokseni oppilas kruisasi autollaan ajoväylänsä äärimmäisen reunan autoparkkiriviä hipoen. Kun auto putkahti esiin pimennostaan, se muksahti melkein pysähtyneen autoni etupuskuriin. Jälki oli liki huomaamaton.

Oppilas ilmoitti heti syyllisyytensä. Vakuutusyhtiöni vahinkolomaketta esiin ottaessani iski mielipiteensä yllättäen ja pyytämättä työtoverini – hänen mielestään minä olin syyllinen! Poliisit piti siis kutsua paikalle.

Asiallisen poliisin alkukuulustelussa hätkähdin jo ensimmäistä kysymystä. Se koski ev.lut. seurakuntaan kuulumistani? Häh – kuulin oikein, en vain tiennyt, mitä tiedolla tehdään? Ruutu jäi syyttävän tyhjäksi. Kun nyt ajattelen Raamattuvyöhykkeemme uskonnollista viritystä, tajusin syytekynnykseni madaltuneen jo alkukysymyksen myötä.

Syyttäjä suhmuroi niin, että sain rikossyytteenkin. ”Rikostovereitani” olivat kouluni rehtori ja eräs kanslisti, jotka pyynnöstäni mittasivat ilman kameraa saapuneilta poliiseilta huomioitta jääneen ajoväylän tuoreeltaan. Käräjäsalisessioni kesti kaksi pitkää työpäivää. Lautamiehet osin nukkuivat ja ”Raamattuun takaa” puhuttiin sitä sun tätä.

Tieliikennelainsäädännön kulmakivenä olin pitänyt ennalta arvattavuutta – autolla ei saa vapaasti syöksyä esiin yllätyskohdasta tai pimennosta. En pidä enää, sillä oikeusarpajaiseni pelastivat [???]

syyttäjän ja määräsivätkin oppilaalle kuuluvan 10 päiväsakkoa minulle. Asianajajat nyhtivät rahaa. Omat korvausvaateeni haihtuivat.

Vuosia kului. VirkistyinMarkku Latva-Teikari avasi hartaustilaisuuden. Seinäjoen käräjäoikeudessa työvuosi aloitettiin käräjähartaudella, kuten aina ennenkin.” Kun koko maan tilanne selvisi, käräjähartaudet vain meidän maakunnassamme tuntuivat oudolta.

Hyvän luonnontieteellisen perussivistyksemme kasvun myötä uskonnottomien määrä on maailmanlaajuisestikin kasvussa, meilläkin ylittyi jo miljoonaraja. Raamattuvyöhykkeellämme pitää silti yhä aristella ja pelätäkin. Jopa työpaikan saanti ja sen menettämisen pelko on aina läsnä. En uskaltaisi tätäkään kirjoittaa, ellen olisi eläkkeellä. Perheellinen nuori katsomusystäväni joutui jättämään pelkotilan vuoksi asemansa järjestötyössämme.

Ensimmäinen käräjähartausasiaa koskeva kantelukirjeeni olin lähtenyt Oikeuspoliittiseen tutkimuslaitokseen jo 6.11.2008. Hallintopäällikkö Kaijus Ervasti valitteli nopeassa vastauksessaan resurssipulaa, jonka vuoksi ”aihealueista on valittava kaikkein keskeisimmät.”

Oikeusministeri Tuija Brax sai sähköpostissa saman kysymyksen 18.12.2008. Ministeri vastasi siihen 30.3.2009: ”Ministeriön tiedossa on, että eräät tuomioistuimet noudattavat vanhaa perinnettä ja siten vastaavia hartaustilaisuuksia järjestetään.” Brax korosti käräjähartauksien vapaaehtoisuutta, vaikka hänen pitäisi tietää niiden loppuneen muualla jo noin 40 vuotta sitten.”Me teemmä, mitä taharomma”- oikeusistuimet olisivat siis ministerin puolesta voineet jatkaa?

Valmistelin lopuksi kaksisivuisen kantelun. Esa Ylikoski tarkisti tekstin ja lähetin Seinäjoen Vapaa-ajattelijat ry. puheenjohtajan ja sihteerin allekirjoittaman kantelun oikeuskanslerille 9.10.2009.

Sitkeyteni palkittiin 19.1.2012, kun Ilkka uutisoi viiden palstan otsikossaan apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen päätöstä laamanni Markku Latva- Teikarin kuvan kera otsikolla ”Oikeuden hartaushetki tuomittiin”. Etelä- Pohjanmaan käräjäoikeuden hartauspäätöstä uutisoitiin STT:n välittämänä YLEn uutisissa ja kaikissa maakuntalehdissä.

”Liikenteenvaarantamispäivästäni” oli siis jo liki 22 vuotta! Vähäpätöinen oikeusmurhani ja traumani pyyhkiytyivät sillä sekunnilla! Virallisen Suomen suojelema länsimaisen oikeusjärjestelmän rikkatahra poistui vihdoinkin. Oikeuskanslerivirastollakin on jonotusjärjestyksensä, mutta käsittely vaati kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Päätöksen voi perusteluineen lukea netistä. Vaikka prosessi oli pitkä ja uuvuttava sekä vaati useille tahoille kantelua, kannatti vaivannäkö selvästi. Löytyisikö meistä sellainen yhteisöllisyyden voima, että pystyisimme ottamaan elämän hallinnan vihdoinkin omiin käsiimme?

Vain omilla jaloillamme äänestämällä voimme vaikuttaa, muu on turhaa höpinää.

Nettivinkki: Lue apulaisoikeuskanslerin päätös käräjäoikeuksien hartaustilaisuuksista kokonaisuudessaan osoitteessa http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=348864