VA2013/1s28-29

Pääsihteerin palsta

Uskonto yksityisasiaksi

Esa Ylikoski

”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.” Näin todettiin jo vuonna 1903 Forssassa hyväksytyssä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmassa.

Tämä 110 vuotta sitten Suomessa asetettu tavoite on nyt 2000-luvulla ajankohtaisempi kuin koskaan! Näin jo koska nämä ohjelman tavoitteet ovat toteuttamatta, mutta myös siksi, että ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien kehityksen valossa nämä tavoitteet näyttäytyvät yhä vahvemmin perustelluilta, suorastaan välttämättömiltä.

Kirkon ja valtion erosta on puhuttu paljon, sinänsä aiheesta, onhan kirkko yhä julkisoikeudellinen organisaatio. Silti suotta vähemmälle on jäänyt tuo aivan ensimmäisen vaatimus yksityisasiasta.

Uskonnon yksityisasialuonne on saanut vahvistusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIT:n viimeaikaisissa ratkaisuissa, joihin myös apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen on viitannut päätöksessään (17.01.2012 Dnro OKV/1361/1/2009):

EIT:n tulkinnan mukaan yksilöllä oli oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan niin, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Tämä koskee myös henkilöä, joka ei ole uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa (Grzelak -tapaus 15.6.2010).
Edellä sanottu koskee myös kouluja, vaikka apulaisoikeuskanslerin päätös liittyikin käräjäjumalanpalvelusten lopettamiseen. Myös kouluissa tulisi lopettaa koulun organisoima koulutyöhön liitetty kollektiivinen uskonnon harjoittaminen (koululaisjumalanpalvelukset ja uskonnolliset päivänavaukset), koska se rikkoo yksityisyyden suojaa, uskonnon ja omantunnon vapautta samoin kuin ihmisten yhdenvertaista kohtelua uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta.

Julkiselle vallankäyttäjälle asettuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan mukaan neutraalisuuden ja puolueettomuuden vaatimus. Apulaisoikeuskasleri linjasi päätöksensä lopuksi: "Julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle." Koulutoimi on Suomessa julkista, kuntien vastuulle säädettyä palvelua.
Uskonnonopetuksen asema peruskoulussa valitettavasti säilyy viime kesänä tehdyn tuntijakopäätöksellä lähes koskemattomana myös vuodesta 2016 eteenpäin. Vaikka vuosiviikkotunteja vähennettiinkin nykyisestä 11:sta 10:een, uskontoa opetettaisiin yhä yli 400 tuntia peruskoulun yhdeksän vuoden aikana ensimmäisestä luokasta alkaen.

Mikä neuvoksi tältä pohjalta? Ainakin koulun organisoima kollektiivinen uskonnon harjoittaminen täytyisi saada loppumaan. Nyt uskonnon tunnustuksellista tuputusta on koulujen toiminnassa runsaasti varsinaisen uskonnonopetuksen ulkopuolella.

Samoin yhä tärkeämpää on saada koulun uskonnonopetuksen vaihtoehtona oleva elämänkatsomustieto (ET) kaikille vapaasti valittavaksi. Vapaa-ajattelijat tukevat ET:n esilletuontia ja markkinointia uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien keskuudessa, sillä useimpien kuntien tiedotus ET:stä esimerkiksi koulutulokkaiden perheille on hyvin suppeaa ja jopa virheellistä. Uskonnottomien perheiden lapsia on suotta varsin paljon koulun uskonnon opetuksessa.

2010-luvun Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on asettanut työryhmän miettimään puolueen suhdetta uskonnon asemaan. Suomessa uskonto on, toisin kuin moni muu asia, yhä vahvasti valtiollistettu, ”sosialisoitu”, ja kirkolla on monimuotoinen julkisoikeudellinen etuoikeusasema. Kun SDP ei monissa muissakaan yhteiskunnallisissa asioissa kannata kollektiivisuutta eikä pankkien ja vakuutuslaitosten sosialisointia, voisi myös kirkon ”sosialisoinnista” luopua niin kouluissa kuin koko yhteiskunnassa. Suositeltavaa olisikin nostaa unohdettu Forssan ohjelma esille, vaikkapa sellaisenaan, tai hieman sanamuotoja muuttaen. Seuraava muotoilu syntyi viidessä minuutissa:

”Uskonnon ja omantunnon vapauden nojalla uskonto on yksityisasia. Julkinen valta kohtelee uskontoja ja vakaumuksia yhdenvertaisesti; ev.lut. kirkon julkisoikeudellinen erityisasema puretaan ja kaikki uskonnolliset yhdyskunnat katsotaan yksityisiksi yhteisöiksi. Koulujen ja oppilaitosten toiminta on uskonnollisesti tunnustuksetonta; koulu ei järjestä uskonnon harjoittamista eikä uskonnonopetusta.”

Yhdenvertaisuuden sekä uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ei ole oikein, että julkinen valta, kuten kunta tai valtio järjestää, organisoi yhden uskonnollisen yhdyskunnan uskonnonharjoittamista omissa toiminnoissaan. Valtion tulee olla tunnustukseton, ei ateistinen eikä uskonnollinen. Valtion tulee vain varmistaa uskonnollisten ja katsomuksellisten yhteisöjen toimintavapaus sekä yksilöiden uskonnon ja omantunnon vapaus, joka EIT:n päätöksen mukaisesti koskee myös "ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskontojen suhteen välinpitämättömiä".

Lisää uskontokritiikkiä!

Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n sääntöjen mukaan ”Tavoitteena on kriittisyyden lisääminen uskontoja kohtaan, lainsäädännöllisin muutoksin valtiokirkkojärjestelmän purkaminen ja uskonnonopetuksen poistaminen kouluista, päivähoidosta sekä valtion yliopistoista.
Liitto edistää yksilön ja ajatuksen vapautta, suvaitsevaisuutta sekä vastuuta muista ihmisistä, luonnosta ja ympäristöstä.”
On hyvä pohtia, miten edistämme heti tavoitteiden ensimmäisessä kohdassa mainittua ”kriittisyyden lisäämistä uskontoja kohtaan”. Viime vuosina liitto on kannanotoissaan selvästi painottunut uskonnottomien katsomusvapauteen liittyvien ihmisoikeuksien ja käytännön oikeusturvan edistämiseen valtion ja kunnan toiminnassa. Ne ovat painottuneet aikaisempaa enemmän myös Vapaa Ajattelija -lehdessä. Samoin tässä jutussani edellä.
Olemmeko suotta unohtaneet ”kriittisyyden lisäämisen uskontoja kohtaan”? Ajattelen, että uskontokritiikki ei ehkä ensisijaisesti tapahdukaan liiton ja sen jäsenyhdistysten virallisilla järjestökannanotoilla. Ihmisten ajatusten, mielipiteiden ja varsinkin asenteiden kehitys tapahtuu, jos on tapahtuakseen, ennemmin avoimen ja vapaan keskustelun kautta. Ja todellinen keskusteluhan tapahtuu ihmisten, yksilöiden kautta eri foorumeilla, kasvotusten ja verkossa, kahden kesken ja julkisissa keskusteluissa, tilaisuuksissa ja mediassa.
Kriittisyystavoitteen rooli tietenkin kasvaa viimeistään sen jälkeen, kun saamme toteutettua poliittisia tavoitteitamme niin, että valtiovalta ja kunta alkavat kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti uskonnosta ja vakaumuksesta riippumatta sekä alkavat kunnioittaa ihmisten uskonnon ja omantunnon vapautta muun muassa kouluissa ja armeijassa. Mutta ei tietenkään ole syytä jäädä tätä odottelemaan!
Katsomukselliset kysymykset kiinnostavat erityisesti myös nuoria. Senkin takia niin tässä lehdessä kuin myös yhdistysten ja liiton järjestämissä julkisissa tilaisuuksissa on mielestäni paikallaan alkaa lisätä perusoikeuspoliittisten asioiden rinnalle myös katsomuksellista keskustelua - niin että myös uskontokriittinen debatti saa sijaa aikaisempaa enemmän.
Uskontoa voi arvioida kriittisesti niin filosofiselta, elämänkatsomukselliselta, eettiseltä ja yhteiskuntapoliittiselta kannalta. Nykymaailmassa tässä arvioinnissa on hyvä pitää mielessä myös globaali ulottuvuus.