VA2013/3s26

Pääsihteerin palsta

Historiallisen taakan purkamista

Esa Ylikoski

”Vain massiivinen erojen aalto pystyy syömään kirkon valtaa, ei mikään muu.” Tähän pessimistis-optimistiseen tulemaan päätyy filosofian professori Timo Airaksinen ansiokkaassa kirjoituksessaan ”Post-ateismi ja uskonnon tulevaisuus” Humanisti-lehdessä (nro 2/2013). Vapaa Ajattelijan lukijoina saatoimme viime numerossa tutustua Airaksisen kriittiseen pohdintaan mm. kristinuskon ”lähetyskäskyä” kohtaan.

Airaksisen mielestä ”valtiokirkkojemme etuoikeutettu asema ja sen mukainen kulttuurinen hegemonia on todellinen ja vakava ongelma Suomessa”, mutta sen näkeminen on hegemonian hiljaisen hallinnan hunnun läpi vaikeaa monille ihmisille. Haasteenamme on eräänlainen ”uuspakanuuden” taikatemppu, jolla paetaan ateistin leimaa.

Moni kirkon maallistunut jäsen, joka ei halua tai uskalla olla ateisti, mutta ei osaa uskoa oikein, sanoo: ”En usko uskontunnustuksen jumalaan, vaan johonkin ihmistä ja koko tätä maailmaa korkeampaan voimaan”. Neljännes kirkon jäsenistä uskoo sielunvaellukseen. Tai jotain muuta… Kun keksii itselleen oman uskonnon, saa sellaisen kuin haluaa. Motiivi uskoa saadaan oman narsistisen minän hellittelystä. Silti on hyvä kuulua kirkkoon, kaiken varalta… Eikä kirkko jäseniään pois aja – miksi ajaisi?

Airaksisen mielestä uskonto on kielipeli, jossa jumala määritellään olemassa olevana. Jos aktiivisesti kieltää jumalan, puhuu jo jumalasta jonakin määrättynä ja nimittävänä oliona, joka voisi olla olemassa. Siksi ei kannata pelata korttia, kun toinen pelaa merkityillä korteilla. Airaksinen kutsuu tätä vastaustaan ”post-ateismiksi”, jossa ei uskota mihinkään ja kieltäydytään uskonnollisesta kielipelistä. Yhtä hyvin voisi kait puhua myös jumalauskon puuttumisesta ateismin pääasiallisena nykymuotona. Uskontokritiikkiä voi harrastaa myös omilla, sekulaareilla ja rationaalisilla säännöillä.

Airaksisen mielestä kirkon kritiikkiä ja varsinkaan sen vallan purkua ei pystytä toteuttamaan kirkon oppien kritiikin kautta. Noita oppeja ei pysty kumoamaan, koska mitään kumottavaa ei ole. On vain uskonto, hegemoninen tapa puhua vallasta ja sen käytön oikeuttamisesta. Siksi kirkon hegemonian purku edellyttää ihmisten eroamista kirkosta. Ensimmäinen tehtävä on siis saada ”uuspakanat” eroamaan kirkosta. Uskokoon jokainen mihin itse haluaa. Ihmisen mielikuvitusta ei kukaan hallitse. Tähän voisi kai lisätä, että kirkon jäseninä on myös ajatuksiltaan ateisteja.

Airaksinen myöntää hahmottelemansa ”post-ateismin” poliittisen ongelmallisuuden, pienoisen laimeuden. Kirkon kulttuurinen hegemonia on kansamme historiallinen taakka, josta on päästävä pien eroon vapaan ajattelun ja valistuksen nimissä. Mutta miten, hän kysyy.

Yksi poliittisen toiminnan väylä Vapaa-ajattelijain liiton hahmotuksissa avautuu nojautumalla ihmisoikeuksiin, perustuslaillisiin perusoikeuksiin. Ihmisten yhdenvertaisen kohtelun periaate velvoittaa varsinkin julkista valtaa, valtiota ja kuntia kohtelemaan ihmisiä yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi myös riippumatta ihmisten uskonnosta tai vakaumuksesta. Onhan pienempienkin vähemmistöjen asemaa saatu viime vuosina korjattua juuri perusoikeuksiin vetoamalla!

Kritiikin kohteena ei tällöin tosiaankaan tarvitse olla kirkko eikä kristinopin dogmit, vaan valtio ja kunta, jotka vielä eräin olennaisin osin laiminlyövät velvollisuutensa huolehtia ihmisten oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun sekä uskonnon ja omantunnon vapauteen. Kirkollahan on ”lähetyskäskynsä”, jonka mukaan sen luontaisena tehtävänä on ”ihmisten kalastaminen” samaan tapaan kuin puolueilla on äänien ja poliittisen vallan tavoittelu ja sudella luontonaan lampaiden saalistaminen.

Julkisen vallan tehtävänä on puolestaan olla ”hyvä paimen”, joka suitsii, säätelee niin kirkon ja puolueiden kuin susien ja metsästäjienkin toimintaa lähtökohtana ihmisten yhdenvertainen kohtelu ja syrjimättömyys. Kun perustuslaki on niin kuin se tulkitaan, tämä tie toki vaatii vielä runsaasti poliittista keskustelua ja yhteiskuntavaikuttamista. Vielä pitää monien ”silmien avautua” näkemään yhdenvertaisuus uskontojen ja vakaumusten suhteen uudelta kannalta. Kun puolueiltakin edellytetään tiettyjen reilun pelin sääntöjen noudattamista, miksi ei pian myös kirkolta, mitä tulee julkiseen valtaan ja yhteiskuntaan?

Mielenkiintoista ”avautumista” ilmeni heinäkuussa, kun Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kommentoi Helsingin Sanomissa ja Turun Sanomissa julkaistuja mielipidekirjoituksiani (ks. Tunnustuksettomuudesta debattia, www.vapaa-ajattelijat.fi/helsinki).

Keskitalo vastusti esittämääni valtion ja kunnan toiminnan säätämistä tunnustuksettomaksi yllättäen näin: ”Tämä ei ole tarpeellista, koska niiden toiminta ei ole tunnustuksellista nykyisinkään.” On tietenkin edistysaskel, jos Kirkkohallitus ja Vapaa-ajattelijat yhdessä sanovat valtion ja kunnan toiminnan voivan olla tunnustuksetonta. Sitten voidaankin jo keskustella pragmaattisesti, onko toiminta käytännössä tunnustuksetonta vai tunnustuksellista, jos kunta ja valtio sisällyttävät joidenkin toimintojensa osaksi evankelis-luterilaista uskonnonharjoitusta.

Toinen mielenkiintoinen lausuma Keskitalolta oli tämä: ”On hyvä erottaa käsitteet uskonnonopetus ja uskonnonharjoitus. Tietoon painottuva uskonnonopetus on koulun tehtävä. Uskonnonharjoitus puolestaan kuuluu kodille ja seurakunnille.” Tämä on mainio edistysaskel kirkon taholta, vaikka uskonnonopetuksesta koulussa ollaankin yhä eri mieltä. Uskonnonharjoitus siis on ihmisten niin halutessa kotien ja seurakuntien eikä koulun asia.

Onko sitten mitään logiikkaa, kun Keskitalo heti edellä lainatun jälkeen jatkaa: ”Koulun ja päiväkodin toiminnan puitteissa voidaan toki järjestää uskonnollisia tilaisuuksia, kuten koulujumalanpalveluksia.” Miten niin voidaan toki? Juurihan sovimme, että uskonnonharjoitushan ei ole koulun tehtäviin kuuluva asia. Koulupäivään ei tule liittää koululaisjumalanpalveluksia eikä uskonnollisia päivänavauksia, sillä niiden järjestäminen koulun toimesta rikkoo sekä oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun että uskonnon ja omantunnon vapautta.