Demokratia ja ihmisoikeudet – tavoitteet ja sisällöt opettajakoulutuksessa

Vapaa-ajattelijain Liitto ry KOMMENTTEJA
Neljäs linja 1, 00530 Helsinki
val@vapaa-ajatteijat.fi
p. 0504685332 31.12.2013

Opetusministeriö
ylijohtaja Hannu Siren ja johtaja Ari Saarinen
sekä selvityshenkilöt
Arja Virta, Matti Rautiainen ja Liisa Vanhanen-Nuutinen
arja.virta@utu.fi, kirjaamo@minedu.fi

Asia: Demokratia ja ihmisoikeudet – tavoitteet ja sisällöt opettajakoulutuksessa

Vapaa-ajattelijain Liitto ry on uskonnottomien ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestö (- uusittavien sääntöjemme mukaan ”etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö”). Olemme edustettuna Ihmisoikeusvaltuuskunnassa. Olemme myös Euroopan humanistisen federaation (EHF, http://humanistfederation.eu/) ja Kansainvälisen humanistisen ja eettisen unionin (IHEU, http://www./iheu.org) jäsen.

Pidämme Opetusministeriön asettamispäätöksessä (OKM/38/040/2013, 26.9.2013) esitettyjä lähtökohtia ja perusteluja demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämisestä opettajakoulutuksessa ja sitä kautta koko opetustoimessa erittäin tarpeellisena. Samoin pidämme selvityshenkilöiden esittämiä kysymyksiä olennaisina asetetun tehtävän kannalta.
Tämän vuoksi haluamme mielellämme omalla panoksellamme, asiantuntemuksellamme ja näkökulmillamme osallistua tämän asian kehittämiseen.

Näin ollen lähetämme Teille alle olevat kommenttimme, vaikka niitä ei meiltä ole nyt suoraan kysyttykään. Olemme valmiita jatkossa myös muuhun yhteistyöhön selvityksen aikana ja selvityksen jälkeen. Toivomme samalla, että Opetusministeriö jatkossa sekä koulutukseen liittyvissä kysymyksissä ylipäätään että erityisesti myös ihmis- ja perusoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä kääntyy Vapaa-ajattelijain liiton puoleen uskonnottomien oikeuksia ja näkökulmia edustavana ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestönä.

Jotta opettajilla olisi riittäviä valmiuksia toteuttaa demokratia- ja ihmisoikeuskasvatusta kouluissa, opettajankoulutukseen tulisi mielestämme sisällyttää seuraavia asioita ja toimintamuotoja:


1
Yhdenvertaisuus sekä uskonnon ja omantunnon vapaus ihmis- ja perusoikeuksina koskevat myös uskonnottomia

Ihmis- ja perusoikeuksien perusteellinen käsittely sekä säädösten että niitä konkreettisten esimerkkien kautta soveltavien ja tulkitsevien oikeustapausten kautta kuuluu olennaisena osana opettajakoulutukseen. Se tulee ulottua koskemaan myös uskontoja ja vakaumuksia sekä siinä yhteydessä myös uskonnottomien ihmisten katsomuksellisia ihmis- ja perusoikeuksia.

Yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan (PL 6 §) ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintäkieltoon liittyy ns. positiivisen erityiskohtelun mahdollisuus, mutta hyväksyttävänä perusteena muita parempaan asemaan asettamiselle ei ihmisoikeusjuridiikassa pidetä esimerkiksi hegemonista enemmistöasemaa, vaan päinvastoin esimerkiksi heikommassa asemassa olevan vähemmistön tosiasiallisten ihmisoikeuksien kehittämistoimien tarvetta. Uskonnottomat ovat olleet Suomessa toistaiseksi varhaiskasvatuksen, perusopetuksen sekä lukiokoulutuksen historiallisesti, jo ennen nykyisiä ihmis- ja perusoikeuksia muodostuneessa institutionaalisessa toimintakulttuurissa selvästi heikommassa asemassa olevana katsomuksellisena vähemmistönä. Heidän ihmisoikeuksiensa kehityksen ja nykytilan tarkasteluun on siten syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §) puolestaan koskee myös uskonnottomia ihmisiä ja sisältää ns. negatiivisen ulottuvuuden, oikeuden olla kuulumatta uskonnolliseen ja yhdyskuntaan sekä oikeuden olla osallistumatta omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnottomien oikeuksia tähdentävän päätöksen mukaan uskonnottomiksi katsotaan ”ateistit, agnostikot, skeptikot sekä uskontojen suhteen välinpitämättömät”. Uskonnottomuuteen ei tarvita mitään erityistä, kiinteää vakaumusta, sillä kysymys voi olla enemmän identiteetistä tai vain uskonnollisen uskon puutteesta kuin mistään ideologisesta vakaumuksesta. Uskonnon harjoittamiseen osallistumattomuus ei edellytä mitään erityisiä ”omantunnon syitä”, joita esimerkiksi pitäisi tuoda esiin ja jopa perustella osallistumattomuuttaan. Vääränlaisella omantunnon ”syiden” korostamisella koulun tiedotustoiminnassa saatetaan käytännössä tosiasiallisesti rajoittaa vapautta olla osallistumatta uskonnon harjoitukseen ja jopa painostaa osallistumiseen, jos luodaan mielikuva että osallistumattomilla on joitain erityisiä, muista poikkeavia omantunnon kysymyksiä tunnollaan.

2
Uskonnottomien määrä lisääntyy

Uskonnottomasti ajattelevia on Suomessa enemmän kuin mitä tilastot kertovat esimerkiksi elämänkatsomustietoon osallistuvien oppilaiden määrästä perusopetuksessa ja lukiossa. Havaintojemme mukaan elämänkatsomustieto on kouluissa vajaakäytössä johtuen sekä kyseisen aineen että sen kohderyhmän, uskonnottomien väheksynnästä koulutoimessa (ks. www.et-opetus.fi sekä http://et-opetus.fi/images/raportit/et-ongelmat-2011-raportti.pdf).

Perusoikeuksien toteutumisen ei tulisi periaatteessa olla vähemmistössä olevan väestöryhmän koosta kiinni, mutta uskonnottomien syrjivää kohtelua Suomessa on kuitenkin käytännössä perusteltu pragmaattisesti vetoamalla uskonnottomien ihmisten väitettyyn vähäiseen määrään. Sen takia tässä yhteydessä on paikallaan tuoda esiin, että uskonnollisten ja ei-uskonnollisten katsomusten kentässä on tapahtunut 2000-luvulla olennaisia muutoksia Suomessa.

Vuodesta 2000 vuoteen 2012 on uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien osuus väestöstä kasvanut 12,7 prosentista yli 21,0 prosenttiin. Kysymys on nyt yli miljoonasta (1,15 miljoonasta) ihmisestä, mikä tarkoittaa itse asiassa erittäin suurta vähemmistöryhmää. (http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#vaestorakenne )

Ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus on samaan aikaan laskenut 85,1 prosentista 76,4 prosenttiin, ja ennakkotietojen mukaan laskee vuonna 2013 edelleen ainakin yhdellä prosenttiyksiköllä.. Kastettujen lasten osuus on laskenut vielä nopeampaan tahtiin, ja esimerkiksi Helsingissä enää alla puolet lapsista kastetaan kirkon jäseniksi.

Toinen katsomuskenttään enenevästi liittyvä muutos on siinä, että ihmisten tosiasiallinen katsomuksellinen ajattelu ei määräydy yhdyskuntien jäsenyyden läänitysten mukaan vaan on yksilöllistä. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomissa on myös uskonnollisia ihmisiä, se on selvä, mutta toisaalta varsinkin ev.lut. kirkon jäseninä on yhä paljon myös ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskonnon suhteen välinpitämättömiä.

Kirkon tutkimuskeskuksen laajan kyselyn (Gallup Ecclesiastica 2011. N=4930) tulokset vuodelta 2011 ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia (Haastettu kirkko, s. 43-44). Vain 27 prosenttia suomalaisista ruksaa vaihtoehdon ”Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan” ja 23 prosenttia vaihtoehdon ”Uskon Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa”. Puolet väestöstä joko ei usko (21 prosenttia) tai ei oikein tiedä, epäilee tai ei osaa sanoa.

Eri ikäryhmien erot ovat huomattavia. Vaihtoehdon ”En usko Jumalan olemassaoloon” ruksasi 15-29 -vuotiaista 34 prosenttia ja yli 65-vuotiaista 11 prosenttia. Alle 30-vuotiasta vain 15 prosenttia sanoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan.

Väitettä ”Jeesus on noussut kuolleista” pitää vähintään todennäköisenä 36 prosenttia kaikista vastaajista. Väitteen ”Saatana on olemassa” vastaava lukema on 31 prosenttia. Vain 12 prosenttia piti vähintään todennäköisenä opin kohtaa, jonka mukaan ”kaikki ihmiset herätetään kuolleista ja toisille seuraa iankaikkinen elämä ja toisille kadotus”. Edellä esitetyn perusteella varsinkaan ev.lut. kirkolla ei ole enää mandaattia ”edustaa” kaikkia jäseniään katsomuksellisissa kysymyksissä.

Jumalanpalveluksessa vähintään kerran vuodessa sanoi käyvänsä noin kolmannes kansasta. Vähintään kerran kuussa käyviä oli 6 prosenttia (Haastettu kirkko, s. 37).

3
Kysymys uskonnon harjoittamisen järjestämisestä kouluissa

Perheillä on Suomessa vapaus viedä alaikäisiä lapsiaan jumalanpalveluksiin, ja kirkot ovat avoinna vähintään kerran viikossa ja useamminkin. Käytännössä lasten vanhemmat eivät kuitenkaan enimmäkseen niin tee; jumalanpalveluksissa käynti on varsin vähäistä. Senkään vuoksi ei ole perusteltua, että julkisen vallan ylläpitämä koulutoimi edelleen käytännössä pitää tehtävänään kollektiivisten luterilaisten jumalanpalvelusten järjestämistä oppilaille ja samalla opettajille. Koulu antaa sellaisella toiminnallaan oppilaille väärän kuvan luterilaisen uskonnon harjoittamisen roolista ja kristillisten opinkappaleiden asemasta suomalaisessa kulttuurissa, yhteiskunnassa ja ihmisten katsomusmaailmassa.

Mielestämme uskonnon harjoittamisen tulee olla julkisen vallan suojeluksessa, mutta sen suorittamisen ja järjestämisen tulee olla yksilöiden, perheiden ja uskonnollisten yhdyskuntien oma asia, ei oppilaitosten tehtäviin kuuluva asia. Tämä näkemyksemme saa vahvaa tukea myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen viimeaikaisissa päätöksissä sekä suomalaisten laillisuudenvalvojien ratkaisuissa.

Monien kuntien koulutoimen samoin kuin päivähoitopalvelujen toimintaan siis kuuluu vanhojen perinteiden pohjalta evankelis-luterilaisen kirkon uskonnon harjoittamista sisältävien uskonnollisten tilaisuuksien organisoimista. Uskonnollisia tilaisuuksia ovat esimerkiksi kollektiiviset jumalanpalvelukset ja hartaushetket sekä uskonnolliset päivänavaukset, joita sisällytetään koulun tai päivähoidon varsinaiseen toimintaan. Uskonnon harjoittamista on myös paikoin yhä ilmenevä julkisen palvelun henkilökunnan johdolla toteutettu lasten ääneen rukoiluttaminen esimerkiksi ruokailun tai välipalan yhteydessä.

Ruokarukoiluttamista ennen ruokailun alkua tapahtuu paikoin jopa opettajakoulutuksen yhteydessä, kuten esimerkiksi Rauman normaalikoulussa monilla luokilla. Vanhemmilta on saatettu kysyä uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta, mutta ei päivittäisestä uskonnon harjoittamisesta.

Uskonnon harjoittamisen järjestäminen ei kuulu koulun lakisääteisiin tehtäviin. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa puolestaan on aivan oikein kirjattuna, että ”eri oppiaineiden opetus on uskonnollisesti tunnustuksetonta ja poliittisesti sitoutumatonta". Silti koulujen koulupäivän aikaiseen koulutyöhön on jostain syystä katsottu käytännössä voivan kuulua evankelis-luterilaisen uskonnon kollektiivisen harjoittamisen organisointia koulun henkilökunnan toimesta (jumalanpalvelukset, seurakuntien uskonnolliset päivänavaukset kouluissa).

Edellä kuvattu menettely kouluissa ilmentää perusoikeudellista kikkailua, sillä kun koulun päätehtävänä on opetus, jonka tulee olla uskonnollisesti tunnustuksetonta, on paitsi omituista myös yhdenvertaisen kohtelun vastaista ja syrjivää, että kunta koulutuksen järjestäjänä kuitenkin sallii koulun toimintaan ympättävän henkilökunnan työajallaan organisoimaa kollektiivista yhden uskonnon harjoituttamista. Oppilaiden ja heidän perheidensä lisäksi menettely on ongelmallista myös opetushenkilöstön ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta.

Tällaisen menettelyn ”perusteluissa” viitataankin usein pykälien sijaan pitkään perinteeseen. Kuitenkin, niin kuin apulaisoikeuskansleri sanoo käräjähartauksia koskevassa päätöksessään, ”perusoikeuksien turvaaminen menee perinnesyiden edelle”. Toisena ”perusteluna” saatetaan käyttää vetoamista uskonnonvapauteen. Sellainen perustelu on kuitenkin täysin kestämätön, koska vapaus uskonnon harjoittamiseen ei tarkoita sitä, että julkisen viranomainen tulee alkaa sitä järjestää. Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §) ei tarkoita, että kunnan tehtäviin kuuluisi hoitaa yhden uskonnon uskonnollisten tilaisuuksien organisoimista. Uskonnon ja omantunnon vapaus on vapausoikeus, ja julkisen vallan tulee ainoastaan turvata uskonnonvapauden toteutuminen niin, että uskonnolliset yhdyskunnat voivat toimia vapaasti ja että ihmiset saavat kuulua niihin vapaasti ja voivat harjoittaa uskontoa yksityisesti ja myös julkisesti.

Jumalanpalvelusten ja uskonnollisten päivänavausten järjestäminen kunnan koulutoimessa on oppilaita erottelevaa ja yksityisyyden suojaa rajoittavaa, koska niistä välttyminen pakottaa oppilaita ja heidän huoltajiaan käyttäytymään sellaisella tavalla, että siitä voidaan tehdä päätelmiä hänen tai hänen perheensä uskonnollisesta tai uskonnottomasta vakaumuksesta. Uusien Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätösten valossa voidaan todeta, että uskonnon harjoittamista sisältävistä uskonnollisten päivänavausten ja jumalanpalvelusten järjestämisestä tulisi kouluissa luopua kokonaan. Ei nimittäin ole oikein että perhe ja oppilas joutuvat tuomaan esiin koko kouluyhteisölleen mahdollinen uskonnollisen tai uskonnottoman vakaumuksensa. Kunnan ylläpitämä koulu ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa.

3b
Edelliseen liittyvät apulaisoikeuskanslerin ja apulaisoikeusasiamiehen ratkaisut

Alaluvussa 3 mainittua asiaa on tarkastellut apulaisoikeuskansleri tammikuussa 2012 tekemässään päätöksessä (17.01.2012 Dnro OKV/1361/1/2009). Siinä hän toteaa muun muassa seuraavaa:

”Uskonnon, omantunnon ja ajatuksen vapaus on kirjattu useaan Suomea velvoittavaan kansainväliseen ihmisoikeussopimukseen, kuten esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia
oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (KP-sopimus, 18 artikla) ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen (EIS, 9 artikla). Myös Euroopan unionin perusoikeuskirja sisältää vastaavan määräyksen (10 artikla).

EIT:n tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan myös yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa (Grzelak -tapaus 15.6.2010).”
..
”Perustuslain perusoikeusuudistusta koskevien esitöiden mukaan ketään ei saa velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen (HE 309/1993 vp, s. 55). Uskonnonvapaussäännös suojaa kansalaisia myös uskonnon omaksumista koskevalta painostukselta. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan uskonnon ja omantunnon vapauden ydinalueeseen kuuluvat muun muassa yksilön sisäinen ajatuksen vapaus, vapaus uskonnon tai muun vakaumuksen omaksumista tai siitä luopumista koskevasta painostuksesta sekä oikeus olla osallistumatta yksilölle vieraan tunnustuksen mukaiseen uskonnonharjoitukseen (Tuomas Ojanen - Martin Scheinin teoksessa Perusoikeudet, 2011, s. 441).”

Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 6 §:stä seuraa julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia (HE 309/1993 vp, s. 55). Julkisen vallan käyttäjä ei näin ollen saa profiloitua toiminnassaan niin, että neutraalisuus eri uskontoihin vaarantuisi. Näkemykseni mukaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta on merkityksellistä, miten yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus tässä suhteessa toteutuvat.

Yllä selostetun Alexandridis -tapauksen mukaan uskonnollisen vakaumuksen tunnustamisen vapauteen kuului myös negatiivinen aspekti eli se, että yksilön ei tarvinnut tunnustaa uskonnollista vakaumustaan ja toimia sillä tavoin, että hänen menettelystään voitaisiin tehdä johtopäätöksiä hänen vakaumuksestaan. Grzelak -tapauksessa tähän liittyen todettiin vielä, että valtio ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa. Tämä on EIT:n mukaan sitäkin tärkeämpää, jos tällainen velvoite tapahtuu jonkin tärkeän julkisen tehtävän yhteydessä kuten tässä tapauksessa koulutus.”

Koulujen järjestämä uskonnonharjoittaminen (koululaisjumalanpalvelukset, hartaushetket, ja uskonnolliset päivänavaukset) on vuosikymmenten varrella rikkonut ihmisten yksityisyyden suojaa aiheuttamalla erottelevan tilanteen, jossa koulutusinstituution järjestämästä uskonnon harjoittamisesta pois jäävät ovat joutuneet suoraan tai välillisesti paljastamaan että eivät ole luterilaisessa uskossa. Tunnetut ihmis- ja perusoikeusasiantuntijat Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin kirjoittavat: ”Monissa maissa uskonnonvapauteen kuuluu valtion ehdoton tunnustuksettomuus, ja esimerkiksi uskontokunnan mahdollisuutta pitää julkisissa kouluissa uskonnollisia päivänavauksia pidettäisiin epäilyksittä uskonnonvapauden vastaisena.” (Ojanen ja Scheinin, Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §) s. 413 kirjassa Perusoikeudet 2011)

Apulaisoikeusasiamies Pajuoja on puolestaan 5.8.2013 tekemässään, Suvivirttä koskevassa päätöksessä (Dnro 2488/4/13) todennut seuraavaa:

Totean, että apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen on 17.1.2012 antamassaan päätöksessä (OKV/1361/1/2009) tarkastellut niin sanottuja käräjähartaustilaisuuksia. Kyse oli oikeustalossa virka-aikana järjestetyistä avajaistilaisuuksista, joihin oli kutsuttu käräjäoikeuden henkilökunta, lautamiehet sekä asianajajien, oikeusavustajien ja syyttäjien edustajia. Apulaisoikeuskansleri tarkasteli menettelyä niin yhdenvertaisuuden kuin uskonnonvapauden ja erityisesti sen negatiivisen ulottuvuuden näkökulmasta. Hän totesi, että vallitsevasta perusoikeuksien turvaamiseen liittyvästä käytännöstä on julkiselle vallalle johdettavissa velvollisuus huolehtia siitä, että evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erityisasema ei heijastu esimerkiksi virallisiin juhlatilaisuuksiin tavalla, joka saattaisi johtaa uskonnon ja omantunnon vapauden loukkaamiseen. Hän katsoi myös, että tilaisuudet tulee järjestää siten, ettei kukaan vastoin tahtoaan joudu osallistumaan itselleen vieraan uskonnon harjoittamiseen.

Apulaisoikeuskansleri lausui käsityksenään, että vaikka perinteet sinänsä ovat tärkeitä, on oikeudelliselta kannalta lähtökohdaksi otettava se, että julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Apulaisoikeuskanslerin mukaan tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle.

Totean, että olen 11.11.2011 antamassani vastauksessa (dnro 3634/4/10) ottanut kantaa kunnan koulutoimen menettelytapaohjeeseen, jonka mukaan ruokarukoukset ovat uskonnon harjoittamista ja ne tulee korvata esimerkiksi yleisellä rauhoittumisella ja ruokahetken kunnioittamisella. Pidin selvänä, että koulussa opettajan johdolla päivittäin lausuttavaa ruokarukousta voidaan pitää uskonnon harjoittamisena. Minulla ei ollut huomauttamista koulutoimen ohjeesta.

Käsillä olevan asian arvioimisessa pidän merkityksellisenä ensinnäkin sitä, että – toisin kuin
esimerkiksi nimenomaisen ruokarukouksen pitäminen koulussa – suvivirren laulamisen
asiayhteytenä ei ole itsessään uskonnollinen tilaisuus. Koulun kevätjuhla on lukuvuoden yhteinen päätöstilaisuus.

Käytännössä koulujen kevätjuhlissa suvivirrestä lauletaan vain sen kaksi ensimmäistä säkeistöä.

Totean, että vuoden 1986 virsikirjan uudistamista käsitellyt kirkolliskokouksen valitsema toimituskunta toteaa virren veisuun olevan ”yhtä aikaa julistusta, opetusta, sielunhoitoa, rukousta ja yhteyden kokemista.”1 Näyttää siltä, että opetushallituksen johtokunnan puheenjohtajana toimivan kansanedustajan Sari Sarkomaan 31.5.2013 sosiaalisessa mediassa toteama siitä, että ”Suvivirren laulaminen kevätjuhlassa ei ole uskonnon harjoittamista. Suvivirsi on osa suomalaista kevätjuhlaperinnettä”, ei ensimmäisen lauseensa osalta tarkkaan ottaen vastaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon itsensä tekemää virren määrittelyä.

Käsitykseni mukaan yllä siteeratuissa puitteissa pysyttäessä suvivirttä ei kuitenkaan koulun
kevätjuhlassa laulettuna voida pitää sisällöllisesti korostuneen uskonnollisena: sana Jumala
kyllä mainitaan, mutta vain kerran. Asian arvioinnissa kiinnitän huomiota siihen, että suvivirsi on vahvasti suomalaiseen traditioon vakiintunut ja perinteinen osa koulujen kevätjuhlia. Se, että suvivirsi mielletään normaaliksi osaksi koulujen kevätjuhlia, on nähdäkseni itsessään omiaan vähentämään virren uskonnollista luonnetta päätösjuhlien asiayhteydessä laulettuna. Tässä mielessä se on osa perustuslakivaliokunnan edellä tarkoittamaa suomalaista juhlatraditiota.

Näin ollen katson, että vallitsevassa kulttuuriympäristössämme suvivirren mainittu sisältö ei
aiheuta sitä, että koulun päättäjäistilaisuudesta muodostuisi uskonnonvapauden negatiivisen
ulottuvuuden kannalta kielletyllä tavalla luonteeltaan uskonnollinen tilaisuus.

Asiassa ei ole siten mielestäni sellaista, joka antaisi minulle laillisuusvalvojana aihetta toimenpiteisiin.”

Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisun mukaan suvivirren laulaminen koulujen kevätjuhlissa ei
tee tilaisuudesta uskonnon harjoittamista. Tällaiset juhlatraditiot sekä uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksessa tapahtuva uskonnollisiin tapoihin tutustuminen riittävät perehdyttämään oppilaat suomalaisiin kristillisperäisiin perinteisiin. Niinpä varsinainen uskonnon harjoittamisen järjestäminen on ihmis- ja perusoikeuksien valossa perusteltua jättää kotien ja seurakuntien hoidettavaksi koulutyöpäivän ajan ulkopuolella. Sehän ei estä ihmisiä esimerkiksi rukoilemasta itsekseen väli- tai ruokatunneilla.

4
Uskonnottomaan ajatteluun, identiteettiin ja tapakulttuuriin perehtyminen

Ajattelu. Uskonnoton ajattelu on yksilöllistä, koska ei ole olemassa mitään yhteistä ”oppia”, ”pyhää kirjaa” tai ”mitä se on” -selitysteosta. Jokainen rakentaa maailmankuvansa, elämänkatsomuksensa, eettiset periaatteensa tai moraalinsa itse ja yhteydessä kasvuympäristöönsä. Hyvänä perustana oman eettis-filosofisen ajattelun rakentamiselle ovat ihmisoikeudet sekä lainsäädäntö.

Sekulaariin katsomusmaailmaan liittyy kuitenkin yleensä pyrkimys tiedepohjaiseen maailmankuvaan, rationaaliseen tiedonkäsitykseen ja kriittiseen ajatteluun sekä humanistiseen elämänasenteeseen ja etiikkaan, ja usein ihmisoikeuksien kunnioittamiseen yhdistyy myös vastuu luonnosta. Tiedepohjaisuuteen kuuluu kriittisyys ja tietämyksen jatkuva kehitys. Teknisiä ja sosiaalisia innovaatioita tapahtuu paljon myös käytännön työssä ja kehittämistoiminnassa.

Luonnollisesti on olemassa myös ateistista ja muuta uskonnotonta filosofista ja eettistä kirjallisuutta, jota voidaan käyttää uskonnottoman ajattelun esittelyssä. Osa siitä on julkaistu myös netissä.

Perusideana on kuitenkin, että ihmistymiseen ja sivilisoitumiseen liittyy kehitys, yhteisöllinen toiminta ja että ihmisten yhteistyöllä on sivistystä ja ihmisoikeuksia saatu kehittymään. Sekulaari etiikka kiteytyy hyvien tapojen lisäksi säädetyissä laeissa sekä kansainvälisissä ihmisoikeus- ja muissa sopimuksissa. Sille on tunnusomaista jatkuva kehitys, ja esimerkiksi kansanvallan (parlamentarismi, kansalaistoiminta), ihmisoikeuksien (naiset, etniset vähemmistöt, vammaiset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt..) sekä kulttuurin ja tieteen kehitys historiallisesti lyhyenä sadan vuoden tai jopa vain muutaman kymmenen vuoden aikana on ollut merkittävää antaen pohjaa myös optimismille ihmiskunnan kehityksen ja sivilisoitumisen mahdollisuuksista.

Identiteetti ja yksityisyyden suoja. Uskonnottomuus voi olla monille myös enemmän identiteetti kuin vakaumus. Tämä näkökanta on viime vuosina noussut esiin ja jopa korostunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen eräissä ratkaisuissa. Vaikka ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissakin puhutaan vakaumuksesta, ajatuksen, omantunnon, uskonnon ja vakaumuksen vapaus ei edellytä ihmisiltä mitään kiinteää katsomusta ja selkeää vakaumusta, ideologiaa. Uskonnon ja omantunnon vapauteen kuuluu, että ihmisellä on ”oikeus ilmaista vakaumuksensa” ja identiteettinsä myös käänteisesti, vain elämällä hiljaisesti omaa katsomustaan eksplisiittisesti julki tuomatta. EIT:n mukaan julkisen vallan ei tule järjestää tilannetta, jossa ihmisen täytyisi tuoda esiin tai paljastaa uskonnollinen tai uskonnoton vakaumuksensa suoraan tai epäsuorasti käyttäytymään tavalla, jossa se tulisi ilmi.

Tapakulttuuri. Tapakulttuurissa tapahtuu kehitystä. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä, että avioliitoista enää noin puolet solmitaan kirkollisen vihkimisen muodossa, kun siviilivihkimisten osuus on lisääntynyt nopeasti. Lisäksi ihmiset seurustelevat kiinteästi parisuhteissa ja suuressa määrin myös asuvat avoliitossa ilman avioliittoon vihkimistä. Huolimatta joidenkin uskontojen kielteisestä suhtautumisesta raskauden ehkäisyyn, syntyvyyden säännöstely on laajaa.

Syntyvistä lapsista kasvava osa jätetään liittämättä luterilaiseen enemmistökirkkoon tai mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen yhdyskuntaan. Ristiäisten sijaan järjestetään uskonnottomia perhejuhlia, joista saatetaan käyttää ilmaisua nimiäiset. Osa oppilaista, jotka eivät kuulu kirkkoon, osallistuvat uskonnottoman katsomusaineen, elämänkatsomustiedon opetukseen, jossa toki kerrotaan myös uskonnoista. Kaikki eivät käy rippikoulua eivätkä osallistu konfirmaatioon. Tällaisista asioista on syytä kertoa myös uskonnon opetuksessa.

Uskonnottomiin seremonioihin, kuten häihin, nimiäisiin tai hautajaisiin saa myös uskonnottomia palveluja, joita tarjoaa muun muassa uskonnottomien järjestöjen perustama Pro-Seremoniat Oy -palveluyritys. Nuorille tarjoaa uskonnollisesti tunnustuksettomia Prometheus- eli Protu-leirejä aikuistumisleiripalveluina Prometheus-leirin Tuki ry.

Uskonnottomat ovat perustaneet etu-, ihmisoikeus-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestöjä, joka yhteiskunnallis-poliittisen auttamis- ja vaikuttamistyön lisäksi edistävät myös ihmisen katsomuksellista ja eettistä keskustelua ylipäätään sekä myös uskonnollisten ja uskonnottomien katsomusten välillä. Järjestöjä tai muita yhteisöjä ovat mm. Vapaa-ajattelijain Liitto ry, Suomen Humanistiliitto ry, Prometheus-leirin tuki ry, Pro-Seremoniat Oy, Uskontojen uhrien Tuki ry, Ateistiliitto sekä Skepsis, joka on keskittynyt uskontojen sijaan erilaisten uusien epätieteellisten uskomusten kritiikkiin.

Koska julkisessa keskustelussa muun muassa internetissä ja sosiaalisessa mediassa myös näihin järjestöihin ja niiden tavoitteisiin saatetaan yhdistää myös virheellistä tietoa, olisi paikallaan, että opetuksessa voisi esimerkiksi tehtävien kautta tutustuttaa oppilaita järjestöjen tosiasialliseen toimintaan ja autenttisiin tavoitteisiin. (ks. esim. www.vapaa-ajattelijat.fi ja http://www.vapaa-ajattelijat.fi/lehden-arkisto samoin kuin myös www.uskonnonvapaus.fi, www.et-opetus.fi, www.uskomaton.fi sekä liiton yhdistysten sivuihin, esimerkiksi http://www.vapaa-ajattelijat.fi/helsinki ). Paikalliseesti olisi perusteltua tutustuttaa oppilaita valtakunnallisten järjestöjen lisäksi myös alueellisen tai paikallisen siviilijärjestön toimintaan ja toimijoihin.

5
Vuorovaikutus yhteiskunnan eri tahojen kanssa opettajankoulutuksessa

Opettajakoulutuksessa olisi perusteltua käyttää vierailevina asiantuntijoina myös edellisen kappaleen lopussa esiin tuotujen uskonnottomien järjestöjen edustajia. Vapaa-ajattelijain liiton edusajat ovat valmiita toimimaan mielellään vierailevina asiantuntijoina ja luennoitsijana. Tarvittaessa olemme valmiita osallistumaan myös paneelikeskusteluihin ja vastaaviin. Ja meiltä löytyy myös ns. kokemusasiantuntijan rooliin.

Opetuksessa on hyvä haastaa opiskelijoita pohtimaan perusoikeuksia ja myös niiden keskinäisiä ristiriitoja, kuten esimerkiksi sananvapauden suhde rikoslain pykäliin kunnianloukkauksesta, jumalanpilkasta ja julkisesta kehottamisesta rikokseen.
Substanssiin liittyvän asiantuntemuksen lisäksi olemme valmiita osallistumaan myös pedagogiseen keskusteluun ja yhteiskehittelyyn siitä, miten oppilaitosten ja siviilijärjestöjen vuorovaikutusta voidaan kehittää uusien lakien, asetusten ja opetussuunnitelmien pohjalta niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, lukiokoulutuksessa kuin ammatillisessa koulutuksessakin.

Mainittakoon, että varsinkin sosiaali- ja terveysalan ammatillisessa koulutuksessa on tärkeää ottaa huomioon uskontoihin ja vakaumuksiin liittyvät kysymykset. Tällöin erilaisten vähemmistöuskontojen edellyttämisen asioiden lisäksi tulee aikaisempaa paremmin paneutua myös uskonnottomien ihmisoikeuksiin mm. sosiaalityössä, kasvatus- ja perheneuvonnassa, kriisiavussa, vanhusten huollossa, terveydenhoidossa, sairaalatyössä ja saattohoidossa. Tällöin koulutuksessa on paikallaan käyttää apuna myös uskonnottomien järjestöjen edustajien asiantuntemusta.

Toistaiseksi emme ole juurikaan tehneet yhteistyötä opettajankoulutuksen kanssa. Vapaa-ajattelijain liitolla on 25 alueellista jäsenyhdistystä eri puolilla Suomea, ja liiton edustajilla on valmiutta myös matkustaa. Myös koulujen kanssa tehtävä yhteistyö on varsin vähäistä, mutta sitä on jonkun verran vaihdellen myös paikkakunta- ja koulukohtaisesti. Kouluvierailuja on lähinnä satunnaisesti. Jotkut jäsenyhdistyksemme antavat vuosittain stipendejä elämänkatsomustiedon oppilaille.

Liitto on lähettänyt Vapaa Ajattelija -lehden kahden numeron näytenumeroita kouluille, kuitenkin etupäässä vain lukioille (tai yläkoululle ja lukiolle), pääasiassa katsomusaineiden opettajille suunnattuna. Internetissä olemme pyrkineet tuomaan esiin liiton omien nettisivujen ja lehden arkiston lisäksi muita, sekä meidän että useiden muiden tahojen julkaisemien, uskonnottomuutta eri tavoin valottavien nettisivujen osoitteita. Liiton julkaisema www.uskonnonvapaus.fi -internetsivusto pyrkii olemaan erityisemmin kantaa ottamaton tietopaketti uskonnon ja omantunnon vapauteen sekä katsomukselliseen yhdenvertaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Sivulla tuodaan esiin myös vähemmistöuskontojen oikeuksia.

Demokratiakasvatukseen liittyen on paikallaan tuoda esiin myös Vapaa-ajattelijain kampanjasivuja, kuten esimerkiksi www.yhdenvertainensuomi.fi, www.reilupaivakoti.fi, www.pakkouskonto.fi sekä Helsingin yhdistyksen www.uskotko.fi.

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Petri Karisma Esa Ylikoski
puheenjohtaja pääsihteeri
p. 040 748 9532 p. 050 468 5332